Vuoteni Yhdysvalloissa alkoi New Yorkista, jonne lensin yhdessä viiden virolaisen au pairiksi saapuvien kanssa. Ensimmäinen näkymä New Yorkista oli taksin ikkunasta, jolla matkasimme Connecticutiin neljän päivän kestävälle valmennukselle. Nuo neljä päivää olivat erittäin uuvuttavia pitkän lennon ja aikaeron vuoksi, valmennus on kuitenkin hyvä tutustumisretki amerikkalaiseen ruokaan ja elämäntapaan, kun tapaa sitten isäntäperheen ei ole sitten ihan ulalla.

Neljäntenä päivänä koitti lento Chicagoon, missä tapaisin isäntäperheeni. Odottelin New Yorkissa lentoa yhdessä saksalaisen kohtalotoverini kanssa, mietimme miltä tuntuisi kun ensi kerran näkisi perheensä. Yhtäkkiä kuulen jonkun kutsuvan minua amerikkalaisella korostuksellaan, "Saila?". Voitte vain kuvitella mitä päässäni pyöri kun joku tunnistaa minut New Yorkin kentällä. Henkilö oli perheeni isä, joka oli kanssa palailemassa kotiin työmatkaltaan. Jälkeenpäin ajateltuna tuo yllättävä kohtaaminen oli hienoa, minulta meni jännitysvaihe kokonaan pois. 

Kun saavuimme Chicagon O'Haren lentokentälle vastassamme oli isäntäperheet, omani löytyi hyvin, vastassa oli koko perhe, Rob ja Julianne, vanhemmat; Alexandra, joka oli juuri täyttänyt kuusi vuotta sekä Robbie, neljä- ja puolivuotias pojanviikari. Kotona odotti vielä kolme koiraa, joiden hoito ei ollut vastuullani. Päivät sujuivat hyvin, huomasin kuitenkin kuinka vanhempien puhelimessa väittämät lasten luonteet eivät oikein pitäneet paikkansa, ainakaan kun he olivat paikalla. Ihmeellistä kyllä 'minun' lapseni käyttäytyivät tosi hienosti ollessani yksin heidän kanssaan, mutta kun jompikumpi vanhemmista oli kotona, varsinkin Robbie osasi olla tosi hankala. Kevät oli rankkaa aikaa, Alex kävi puolipäiväisesti esikoulussa ja Robbiekin kävi tarhassa vain pari tuntia muutamana päivänä viikossa. 

Vanhemmat lähtivät töihin seitsemän aikaan aamulla, jolloin minä heräsin, jotta saisin aikaa itselleni. Lapset heräsivät yhdeksän aikoihin ja siitä päivä lähtikin käyntiin. Syötiin, leikittiin, luettiin ja mentiin kavereille kylään. Minulla ei ollut mitään selkeitä työaikoja, yleensä vanhemmat tuli kotiin kahdeksan aikoihin, jos oli hyvä tuuri, he tulivat jo seitsemältä. Oli myös kertoja jolloin minun piti hoitaa iltatoimet ja pistää lapset pehkuihin.

Kesä oli jo paljon helpompaa säänkin puolesta, uima-altaalla saattoi mennä koko päivä. Käytiin puistoissa syömässä lounasta kavereiden kanssa, ja saatiin ajaa eläintarhalle. Syksy vasta sitten helppoa olikin, Alex aloitti ensimmäisen luokan ja oli koulussa seitsemän tuntia, Robbiekin meni yksityiskoulun 'pre-schooliin', jossa oli neljä pitkää päivää viikossa. Samalla työtuntini pysyivät samana, koska nyt vanhemmatkin tulivat myöhempään kotiin. Pitkät päivät ei minua haitanneet, perheeni oli muuten tosi ihana, minua ei kohdeltu kuin perheenjäsentä vaan minua kohdeltiin kuin aikuista lastenhoitajaa. 

Menemisiäni ei pahemmin kyselty ja minuun luotettiin aivan alusta alkaen. Ystäviä oli helppo saada, jokainen au pair saa listan samalla alueella asuvien tyttöjen nimet ja puhelinnumerot, joille voi soittaa milloin vaan. Kun uusi tyttö saapuu, joku 'vanhoista' au paireista soittaa hänelle ja toivottaa tervetulleeksi. Vuoden jälkeen on mahtava huomata kuinka monta uutta ystävää on saanut, ja kaikki vielä eri puolilta maailmaa. Kontakti muiden au pairien välillä oli ainakin itselleni aivan ehdoton. Vaikka päiväni saattoi päättyä vasta yhdeksän-kymmenen aikaan oli silti startattava auto ja mentävä tapaamaan muita, selvitäkseni siitä rumbasta mikä päivisin tapahtui. Samalla tietysti juoruiltiin, suunniteltiin viikonloppuja ja pitempiä lomia. Meidän alueen au paireilla oli vakioharrastuksia, joita harrastettiin aika ajoin. Käytiin keilaamassa, elokuvissa pari kertaa viikossa, syömässä (au pairit syövät koko ajan!!), kahvilla, kickboxailtiin, tehtiin valokuvakansiota ja extreme-juttuja. Yksi yleisimmistä viikonlopun viettotavoista oli mennä junalla Chicagoon ja tutustua nähtävyyksiin ja tehdä 'amerikkalaisia' juttuja, yksi niistä on shoppailu ja toinen urheilu. 

Vuoden aikana kävin baseballottelussa, lätkämatsissa ja korisottelussa, tietysti hod dogia syöden ja viiriä heilutellen. Shoppailusta tarvii sanoa vain sen verran, että itselläni oli vaatteita kahden matkalaukullisen sijasta yli viiden edestä. Niitä läheteltiin ja annettiin vierailulle tulleille kotiin tuomisiksi.

Ehdin vuoden aikana nähdä New Yorkin lisäksi Washington D.C.:n , jossa kävin kahden ruotsalaisen kaverini kanssa ja länsirannikolla olin kaksi viikkoa perheeni kanssa, jolloin tutuksi tulivat mm. San Fransisco, Las Vegas ja Los Angeles. Matka länteen oli vuoteni lopussa ja ottaen huomioon, että en ollut puhunut suomea koko vuonna muutamia puhelinsoittoja lukuun ottamatta, kielitaitoni oli mitä parhain! Lauseeni muodostuivat suomen ja englannin sanoista sekä omista taivutuksistani. Luulen, että vuosi jätti pysyvät arvet kielitaitooni, hallitsen kuuden kuukauden jälkeenkin englannin paremmin kuin suomen. Ei kauhean kehuttava asia. Perheeni oli hiukan hämmentyneitä asiasta ja sanojeni korjailusta on tullut jokapäiväistä.

Vuoteen kuuluu alku- ja loppupäähän usein aikaerojen sisäistäminen, elämän ihanuus ja koti-ikävä - mikä itselläni ilmeni vain Suomeen palatessa, kaipuu takaisin oli suuri. Mikä erottaa au pair vuoden Jenkeissä ja au pair vuoden missä tahansa muualla on 'the American way of life'. Siihen kuuluu ihmisten vuorovaikutus, elämäntapa ja se ilmapiiri, jossa asuu. Sitä ei pysty edes kunnolla selittämään, se pitää itse kokea. Voin vain sanoa sen verran, että se on kokemisen arvoinen. Vuoteni oli raskas, mutta tiesin jo ennen lähtöäni, että haluan olla Yhdysvalloissa vuoden ja takaisin en aikaisemmin tule, olen varma jos joku ei-niin-voimakastahtoinen-kuin-minä olisi päätynyt perheeseeni niin hän ei olisi siellä pärjännyt, päivät oli pitkiä eivätkä lapsetkaan aina suloisia olleet.

Jos vain tahtoa ja halua riittää suosittelen lämpimästi, onnistuuko vuosi on pitkän päälle itsestään kiinni. Jo perhettä valittaessa kannattaa kysellä ummet ja lammet, että osaa varautua siihen mikä rapakon takana odottaa. Itselleni au pair vuosi kolahti niin pahasti, että olen nyt kolmen viikon päästä lähdössä Tokioon yhdeksäksi kuukaudeksi suomalaiseen perheeseen. Ehkä se sitten ensi kesänä hellittää ja on jo aika asettua tänne mahtavaan Suomen maahan.

Terveisin,

 - Saila

Takaisin