Tässäpä muutamia ajatuksia ja kokemuksia au pair-vuodestani. Vietin yhdeksän kuukautta Ranskan Rivieralla Nizzassa, joten oleskeluuni mahtui paljon auringonpaistetta jo ihan kirjaimellisestikin. Kokonaisuutena au pair -vuodesta jäi hyvät muistot, mutta monenlaisia päiviä tietysti oli. Isäntäperhe on ykkösasemassa, kun ajatellaan au pairin viihtyvyyttä. Minun perheeni olikin oikein mukava, joten suuremmilta konflikteilta vältyttiin.

Au paireille teroitetaan usein matkaan lähtiessä, että au pairin täytyy olla joustava. Näinhän asia tietenkin on, mutta au paireja voisi ehkä myös rohkaista pitämään omista oikeuksistaan kiinni. Itselläni meni turhan kauan aikaa, ennen kuin uskalsin edes kysyä, saanko kutsua kavereita kotiin. Muutenkaan "ujona suomalaisena" en heti ymmärtänyt, että minulla tosiaankin on oikeus lähes tasavertaiseen asemaan perheessä. Lähes tasavertaiseen - sillä au pair ei mielestäni koskaan voi olla täydellisesti perheenjäsen. Monet perheet eivät sitä varmastikaan edes halua, joten au pairin asema perheessä on mielestäni aika erilainen kuin esimerkiksi vaihto-oppilaaksi lähtevällä. Toisaalta taas ei au pair ole myöskään pelkkä kotiorja, vaan perheen kanssa voi syntyä läheisetkin myöskään pelkkä kotiorja, vaan perheen kanssa voi syntyä läheisetkin välit. Itselleni jonkin verran aiheutti päänvaivaa, etenkin aluksi, juuri se oman paikan etsiminen perheessä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että en ole perheenjäsen, enkä pelkkä kotiapu, vaan jotakin siltä väliltä.

Yllättävänkin usein yhteiselämä perheen kanssa ei yrityksistä huolimatta vain ota sujuakseen. Isäntäperheistä on tosi moneksi, niin kuin au paireistakin. Lähteviä au paireja voisi ehkä neuvoa olemaan pelkäämättä perheen vaihtoa, jos tilanne tosiaankin sitä vaatii. Toisaalta liian vähällä ei pitäisi luovuttaakaan.

Käytännöllisiä työntekoon liittyviä vinkkejä au pairiksi lähtevä ei varmaankaan koskaan saa liikaa, mutta valitettavasti niitä(kään) asioita ei opi kirjoista eikä oppaista lukemalla, vaan sitten ihan paikan päällä. Kun on ne paljonpuhutut kulttuurierot ja sitten vielä eri perheiden välisetkin erot. Kaikkea epäselvää pitäisi uskaltaa kysyä heti alusta asti, niin voi välttää ainakin suurimman osan ongelmista. Itse pääsin työssäni suhteellisen helpolla: Työtehtäviini kuului lastenhoidon (4- ja 7- vuotiaat pojat) lisäksi silitystä, satunnaista siivousta, keittiössä auttamista sekä ohjausta lasten musiikkiharrastuksissa (myös perheen 12- ja 15-vuotiaiden lasten kanssa).

Vapaa-aikani suurin virkistys oli tapaamiset muiden Nizzan au pairien kanssa. Kansainvälisten ystävien saaminen oli todella mukavaa. Ranskalaisia ystäviä en sitten saanutkaan, osittain ehkä oman laiskuuteni takia, osaksi siksi, että ranskalaisiin on vaikea tutustua ja osittain siitä syystä, että au pairien ja paikallisten nuorten elämäntilanteet ja jo pelkästään päivittäiset aikataulut ovat usein aika erilaisia. Au pairin elämä on joskus todella tylsääkin. Lapset käyvät hermoille, perhe tuntuu oudolta, kieli ei suju, ja ennemmin tai myöhemmin se koti-ikäväkin iskee. Sille ei vain voi mitään. Silloin pitää murjottaa päivä tai pari ja sitten taas ponnistautua kohti iloisempaa elämää. Tympääntymisen hetkellä toiset aup airit ymmärtävät parhaiten. Jos koko ajan ottaa päähän, kannattaa tietysti miettiä, missä on vika, kenties itsessäkö vai perheessä.

Ulkomailla tulee yleensä suuri kiusaus etsiytyä mahdollisten maanmiehien seuraan ja viettää kaikki aikansa tuttua Savon tai Rauman murretta haastellen, mutta se on pahin virhe, jonka voi tehdä. Tietysti on hyvä, jos on sattunut tutustumaan johonkuhun, joka todella ymmärtää, mikä täällä Suomessa on niin ihanaa, mutta juuri siinä on se ulkomailla olon rikkaus, että tutustuu ulkomaihin ja ulkomaalaisiin. Siispä rohkeasti juttusille kaikkien kanssa, vaikka kielitaito ei aluksi tuntuisikaan kovin vahvalta. Tai tarkemmin ajatellen, ei ihan kaikkien kanssa. Turha sinisilmäisyys täytyy karistaa viimeistään lentokoneessa, ja varsinkin kuumissa Etelän maissa kannattaa harkita, kenen kanssa ryhtyy juttusille. Erityisesti jos sattuu omistamaan vaaleat hiukset ja siniset silmät…

Kokemuksena suosittelen ulkomaille lähtöä ehdottomasti, eikä au pairiksi lähteminen ole suinkaan huono vaihtoehto. Loppujen lopuksi au pairin elämä - sitten kun alkukankeus on kadonnut - on aika mukavaa ja vaivatonta: Katto on pään päällä ja ruokaa pöydässä. Varmasti sitten vanhempana muistelen sitä kun olin Nizzassa, nuorena ja hulvattomana au pairina… Kielitason huiman kohentumisen lisäksi sain itsevarmuutta ja elämänkokemusta, näin muutamia asioita mainitakseni.

Au pairiksi lähteviä kehottaisin olemaan oma itsensä tai vähän rohkeampi ja hymyilevämpi itsensä sekä lähtemään ennakkoluulottomasti kohtaamaan ne au pairin ilot ja surut. Jokainen voi tehdä au pair vuodestaan juuri itsensä näköisen elämyksen.

Tsemppiä kaikille!

- Mari

Takaisin