Niin sitä minäkin olen taas kotona, kaukana niistä maisemista, joissa vielä puolitoista kuukautta sitten olin. Itse asiassa nyt vasta alkaa taas Oulu tuntua ensisijaiselta kotikaupungiltani ja Wien siltä hyvänä kakkosena tulevalta.…

Lähtö au pairiksi tuli hyvin nopealla päätöksellä. Lukiovuoden jälkeen tuntui, ettei oikein löytynyt mitään mukavaa tekemistä ja tunnuin todella kaipaavani jotain muutosta elämääni. Eräs ystäväni suositteli oman au pair puolivuotisensa perusteella minullekin tätä vaihtoehtoa ja niin laitoin hakemuksen Allianssiin. Kuukauden päästä huomasinkin jo olevani Wienissä. Kaikki tapahtui tavallaan nopeasti ja oikeastaan ihmettelen suuresti päätöstäni lähteä, olinhan aina ollut hyvin vannoutunut kotikissa. Nyt jälkeenpäin, enkä itse matkan aikanakaan, ole katunut kertaakaan lähtöäni. Puolivuotinen vieraassa maassa, kulttuurissa ja perheessä teki minulle todellakin vain hyvää, mukaan lukien tietenkin myös kaikki muukin positiivinen, mitä matkan aikana tapahtui. Ja paljon ehtikin tapahtua.

Olin au pairina perheessä, jossa ei ollut au pairia koskaan aikaisemmin ollut. Alkuajat olivat sellaista varovaista tunnustelua puolin ja toisin. Sain valtavan ystävällisen vastaanoton ja olin todella onnellisessa asemassa, kun perhe hoiti lähes kaikki "viralliset" asiat, joten minun ei tarvinnut niiden kanssa stressata. Heti ensimmäisenä iltana sovimme, mitä työkuvaani kuuluu, sovimme myös tarkat työajat ja taskurahan määrän ja maksupäivän. Alun perin oli tarkoitus, että työskentelen vain noin 25 tuntia viikossa, mutta kun perheellä oli todellakin tarvetta suurempaankin apuun. Sovimme työajakseni 7.30-15.30 muutoin paitsi perjantaisin 7.30-14.00. Viikkotyöajakseni tuli siis noin 38,5 tuntia. Viikonloput olivat poikkeuksetta vapaat.

Työkuvaani kuului vain ja ainoastaan lasten hoito äidin apuna, perheessä kun sattui olemaan vajaan puolentoista vuoden ikäiset kolmoset, Andreas, Thomas ja Melanie. Minun ei tarvinnut tehdä minkään näköisiä kotitöitä, toki silti omalla ajallani niitäkin tein ja olin esimerkiksi aina iltaruuan aikaan kotona ollessani äidin apuna.

Tulin sekä perheen äidin että isän kanssa todella hyvin toimeen. Välillä arvomaailmamme ja elintapamme meinasivat mennä hieman ristiin, mutta konflikteilta vältyttiin molemminpuolisen joustamisen ansiosta. Jo alusta asti otin sen asenteen, että joustan perheen tarpeiden mukaan ja yritän ymmärtää heidän tapaansa elää ja olla. Voin olla kyllä varma, että juuri tämän asenteen ansiosta perhekin oli minuun hyvin tyytyväinen. Tunsin silti, ettei minun tarvinnut muuttaa itseäni, minua arvostettiin tällaisena kuin olen ja todella tunsin arvostuksen. Perhe piti hyvin tarkkaan kiinni siitä, että vapaa-aikani oli silloin kuin oli sovittu ja olivat aina hyvin pahoillaan, jos jouduin tekemään puolikin tuntia ylimääräistä työtä. Työtekokin tuntui mielekkäältä. Lapset kiintyivät minuun hyvin nopeasti ja minä tietenkin lapsiin. Vaikka kolmen pienen lapsen kanssa oli tietenkin rankkaa, oli aika silti erittäin antoisaa ja kaikki se , mitä lasten kanssa olo minulle antoi, voitta moninkertaisesti ne väsymyksen hetket. Viikonloppujen jälkeen, kun olin viettänyt vähemmän perheen kanssa, huomasin jo kaipaavani lapsia. Välillä oli päiviä, etten olisi millään olisi millään jaksanut ja olin todella hyvin onnellinen kun kaikki kolme vihdoin nukkuivat päiväuniaan. Ei kyllä mennyt kauaakaan kun jaksoin taas hymyillä. Yksi pieni hymy, suukko nenänpäähän tai lapsen aito nauru - ei siinä kauan vihainen voi olla. Huomasin oman mielialan heijastuvan myös lapsiin, huono päivä minulla tiesi usein myös huonoa päivää lasten kanssa.

Onnekseni Wienissä sattui olemaan uusien au pairien tapaaminen vain kaksi päivää sen jälkeen kun olin saapunut. Ihmeekseni tapaamisessa oli useita suomalaisia tyttöjä ja pikkuhiljaa meille muodostui todella tiivis porukka kolmen muun tytön kanssa. Yhdessä tuli vietettyä aikaa lähes päivittäin. Minulle oli ainakin tärkeää saada purkaa päivän tapahtumia omalla äidinkielelläni. Jotenkin tuntui, etten uskaltanut aivan ilmaista negatiivisempia tunteitani perheen parissa, enkä omalla tavalla tahtonut niin tehdä vaikka sanoin toki jos jokin heihin tai työntekoon liittyvä asia vaivasi minua todella paljon.

Muiden tyttöjen kanssa istuskelimme yleensä kahvilassa tai tutustuimme Wienin valtavaan kulttuuri- ja nähtävyystarjontaan, kävimme elokuvissa tai sitten vain kävelimme tai ajelimme metrolla ympäri Wieniä. Itse itävaltalaisiin ihmisiin oli aika vaikea saada kontaktia, tuntui etteivät he oikein halunneet meihin tutustua. Toki tuli ainakin juteltua paikallistenkin ihmisten kanssa, esimerkiksi perheen 17-vuotias perheavustajaharjoittelija oli todella kiinnostunut Suomesta. Vietin hänen kanssaan uuden vuoden aatonkin. Itse perhekin kyseli todella paljon Suomesta ja suomalaisista, minun perheestäni ja kotikaupungistani. He osoittivat näin kiinnostusta minua ja maatani kohtaan.

Joulun aika oli hirveän vaikea minulle. En katsonut tarpeelliseksi/ hyödylliseksi lähteä jouluksi kotiin, joten vietin sen perheen kanssa. Ainut vain, että minä, perinteiseen suomalaiseen kotijouluun tottunut en meinannut saada joulumieltä itselleni lumettomassa miljoonakaupungissa olemattomien jouluperinteiden keskellä. Koti-ikävä huipentuikin juuri joulunaikaan ja luulenkin, että jos olisin tullut jouluksi kotiin, olisi lähtö Suomesta Wieniin ollut todella vaikea. Mutta joulun jälkeen alkoi sujua kaikki sujua paremmin kuin alkuaikoina ja pikkuhiljaa alkoi tuntua, etten tahdokaan ajan kuluvan niin nopeasti. Tuntui, etten ollut osannut ottaa ensimmäisistä kuukausista irti lähellekään kaikkea sitä kuin olisin pystynyt. Vasta joulun jälkeen opin nauttimaan olostani.

Ennen lähtöäni en ollut asettanut itselleni hirveän suuria odotuksia, en oikeastaan osannut odottaa mitään. Luulen senkin olleen varsin hyödyllistä. Tuntui, että kaikki mitä tapahtui ja eteen tuli, oli vain plussaa. Negatiivisemmatkin päivät tuntuivat nyt jälkeenpäin vain kasvattavilta. Matkan aikana opin tuntemaan itseäni lisää, opin, mikä on minulle todella tärkeää ja mistä periaatteista en ole valmis luopumaan. Opin myös hillitsemään paremmin itseäni, lasten kanssa ollessani oli kuitenkin pakko olla aikuinen - tietenkin lapsenmielinen, mutta todellakin aikuinen. Lapset kaipasivat huolta pitävää, rakastavaa ja luotettavaa ihmistä lähelleen, eivät itsesäälistä ja koti-ikävästä kärsivää äidin helmaan itsekin kaipaavaa henkilöä. Lapset osasivat koetella hermojani usein, mutta siitäkin olen nyt vain onnellinen. Kyllä tuo puolivuotinen kasvatti minua todella paljon.

Kaikesta hyvästä ja pahastakin huolimatta kotiinlähtöpäivä saapui. Oli todella vaikeaa hyvästellä perhe ja varsinkin lapset, tiedäthän, etteivät lapset nuoruutensa vuoksi tule minua muistamaan. Aamulla, kun isä lähti viemään minua kentälle, kaikki vain itkivät, muuta ei voinut. Sovittiin toki, että pidettäisiin yhteyttä ja lupasin palata Wieniin ja perhekin lupasi jopa joskus tulevaisuudessa tulla Suomeen vierailulle luokseni. Ja yhteyttä me olemmekin pitäneet ja varsin kiitettävästi. Eikä kyllä kulu päivääkään, etteikö perhe kävisi mielessäni. Toivon ja uskon, että yhteydenpitomme kestää läpi elämän.

Au pairina ollessa maailmankuva avartuu ja kielitaito karttuu, se on varmaa. Mutta se, mitä muuta au pairius tuo tullessaan, on varsin paljon henkilöstä itsestään kiinni. Alku on aina vaikeaa varsinkin kieliongelman vuoksi, mutta kuukauden kuluttua kaikki näyttää jo paljon selkeämmältä. Yksi asia, minkä minä koin itselleni hieman ahdistavana oli perheessä asuminen. Tämän ikäinen kun ei oikein meinaa viihtyä enää muiden hoivissa. Välillä meinasi turhauttaa muiden jatkuva läsnäolo, joskin sain olla rauhassa huoneessani, jos vain tahdoin. Mutta perheen kanssa asuminen on niin valtavan intensiivistä. Perheestä, eikä koko Itävallasta voinut edes ajatuksissaan oikeastaan hetkeksikään paeta, kaikki oli läsnä koko ajan. Ja oman ongelmansa toi myös useamman aikuisen elintapojen yhteensovittaminen, mutta siitäkin selvisi keskustelemalla ja sopimalla tarvittaessa säännöistä. Minä pärjäsin hyvin pitkälle elämällä perheen rytmiin, luopumalla omista ehkä liiankin pinttyneitä tavoistani. Ja au pairiuteenhan kuuluu melko olennaisesti juuri tämä perheen kanssa samassa taloudessa asuminen. Olin jo osannut jonkin verran varautuakin tähän pieneen epäkohtaan, joskin tiedän myös au paireja, joilla oli oma, perheen kustantama asunto.

Yleisesti ottaen sanoisin näin jälkeenpäin ajateltuna lähes kaiken tuntuvan vain positiiviselta. Tahtoisin silti viestittää niille henkilöille, jotka suunnittelevat au pairiksi lähtemistä, että miettivät todella, riittääkö heillä rahkeet tähän hommaan. Useimmiten elämä au pairina ei ole todellakaan pelkkää hauskanpitoa. Ja kannattaa miettiä, minkä vuoksi on matkaan lähdössä, omia ongelmiaan ei todellakaan kannata lähteä ulkomaille selvittämään eikä varsinkaan pakoon niitä. Kaikki mieltä vaivaavat asia pitäisi ehdottomasti selvittää jo ennen matkaan lähtemistä. Kannatta ottaa yhteyttä mahdollisesti entisiin au paireihin, hehän parhaiten osaavat kertoa, mitä kaikkea matka voi tuoda tullessaan. Mukaan kannattaa ottaa aimo annos rohkeutta, suvaitsevuutta, hyvää mieltä, lapsirakkautta ja avoimuutta. Aurinkoinen mieli ja halu oppia uutta on kaiken a ja o. Kun pitää silmät ja korvat sekä mielen avoimena, on edessä upeita ja ainutkertaisia elämyksiä ja kokemuksia, jotka eivät ainakaan minun kohdallani koskaan unohdu.

Aino