8 kuukautta Belgiassa
Vastavalmistuneena ylioppilaana, muiden juostessa kuumeisesti yliopistojen pääsykokeissa, tein päätöksen pitää välivuoden opiskeluista. Päätös oli kypsynyt jo melko valmiiksi abivuoden aikana ja niinpä postitin urheasti hakemukseni Allianssiin. Maan valinta oli vaikeaa, halusin Englantiin tai Irlantiin. Mietin kuitenkin tarkasti tulevaisuuttani ja kaikkien yllätykseksi toivoinkin pääseväni Belgiaan. Halusin mahdollisuuden puhua englantia, mutta samalla kehittää lukio-ranskaani. Ja oikeastaan halusin myös Brysseliin, sillä se oli ainoa kaupunki Antwerpenin ohella, jonka tiesin koko maasta.

Kesäkuun lopussa minuun sitten viimein otettiin yhteytttä. Perhe ei olisi ranskalainen, eikä asuisi Brysselissä. Ajatus siansaksalta kuulostavaa flaamia puhuvasta perheestä pikkukaupungissa tuntui aluksi vieraalta, vaikka he olettivatkin minun puhuvan englantia. Aloin kuitenkin tottua ajatukseen ja päätös varmistui kun puhuin perheen entisen suomalaisen au pairin kanssa. Perhe olisi todella mukava, edut olisivat päätä huimaavat, mutta joutuisin myös tekemään senkin edestä työtä. Totesin, että kaikkea on kokeiltava ja ilmiotin perheelle, että saapuisin syyskuun alussa.

Lähteminen oli yllättävän helppoa. Innostuneena odotin kaikkea uutta, mitä tulisin näkemään ja kokemaan. Perheen äiti oli minua Zaventemin kentällä vastassa, josta suuntasimme uuteen kotikaupunkiini Ninoveen , joka sijaitsee 20 kilometriä Brysselistä länteen. Heti perille päästyäni tapasin perheen isän sekä isoäidin, jotka molemmat olivat todella kohteliaita ja ystävällisiä. Pääsin omaan asuntooni , joka oli juuri niin upea, kuin edellinen au pair oli kuvannut.Tapasin myös myöhemmin perheen lapset, 4-10 vuotiaat "enkelit". Tunsin oloni heti kotoisaksi.

Arki muuttui rutiininomaiseeksi hyvinkin nopeasti. En kärsinyt koti-ikävästä ; kaikki oli niin uutta ja mielenkiintoista. Varsinkin perheen äidinkieli lähinnä huvitti aluksi, mutta kaikkeen tottuu. Aamuisin heräilin hyvissä ajoin ennen muuta perhettä ja laitoin aamupalaa. Viikonloppuisin hain leipomosta tuoreet sämpylät. Söin perheen kanssa aamiaista ja vanhemmat veivät lapset yleensä kouluun. Jäin siis yksin kotiin: siivosin, pesin pyykkiä ja silitin vaatteita. Tein ruokaostokset ja pienen alkukankeuden jälkeen huomasin pystyväni suorittamaan ne sujuvasti flaamin kielellä. Valmistin perheelle pientä purtavaa lounaaksi ja hain lapset koulusta kotiin syömään. Myös vanhemmat söivät päivisin kotona. Pienen siestan jälkeen kuskasin lapset takaisin kouluun ja tulin itse siivoamaan sotkua. Aloittelin myös päivällisen laittoa. Hain lapset koulusta puoli neljä , ja olin heidän kanssaan kunnes vanhemmat tulivat kotiin ja söimme yhdessä päivällistä noin seitsemän aikoihin.Illallissotkut siivottuani olin yleensä vapaa tekemään mitä halusin. Yhtenä tai kahtena iltana viikossa olin lapsenvahtina, mikä saattoi olla jopa hauskaakin: tulimme lasten kanssa todella hyvin toimeen jo heti alku päivistä lähtien.

Vapaapäiväni sunnuntain ja maanantain vietin yleeensä kierrellen Belgiaa tai touhuten kavereideni kanssa. Alkuaikoinani tutustuin toiseen suomalaiseen au pairiin, joka tosin lähti jouluksi takaisin Suomeen. Alkoi jälleen uudenlainen kausi, jolloin tutustuin paikalliseen nuorisoon, jonka kanssa vietin kaiken vapaa-aikani. Aloitin myös ranskanopinnot paikallisessa koulussa, mutta ajanpuutten ja väsymyksen vuoksi tunneilla käyntini väheni ja lopulta loppui kokonaan. Opin silti lyhyessä ajassa todella paljon. Lokakuussa kävin Hollannissa Suomen merimieskirkon au paireille järjestämällä viikonloppureissulla. Perheen kanssa kävin Saksan puolella Kölnissä. Perheen lomaillessa Itävallan Alpeilla viime helmikuussa päätin lähteä Lontooseen ystäväni luo, joka oli myös au pairina ja huhtikuussa vietin viikon keväisessä Pariisissa. Kiersin tietysti Belgian kokonaan ja voinkin hyvin sanoa, että tunnen maan nyt paremmin kuin oikean kotimaani. Koko tuon kahdeksan kuukauden aikana tuli nähtyä niin paljon, että sitä on edes vaikea käsittää.

Juuri sitä ikävöinkin eniten, vapautta vain hypätä junaan ja vaihtaa maata niin helposti. Myös belgialaista ruokaa ikävöin todella paljon. Onneksi opin sentään itse laittamaan sitä ja ennen kaikkea ranskalaisia perunoita. Oltiinhan sentään "frittejen" kotimaassa. Ikävä on myös kaikkia ystäviä, joiden kanssa ollaan taatusti ikuisia ystäviä. "vastavierailu" lienee luvassa hyvinkin pian ja haaveenani on edelleen lähteä jatkamaan opiskelujani Belgiassa.

Allianssi valmentaa minun mielestäni aivan riittävästi au paireja tulevaan työhön. Eikö koko asian ydin olekin, että asioita lähdetään oppimaan itsenäisesti ja kantapään kautta. Kokemuksena "au paireilu" on jotain sanoinkuvaamatonta. Se pitää yksinkertaisesti kokea itse. Siitä saa niin paljon ja samalla huomaa antavansa paljon myös perheelle. Se on kulttuurin vaihtoa parhaimmillaan. Ja tuntui todella upealta, kun soitin perheelleni viime viikolla ja perheen viisivuotias pikkutyttö tokaisee " Heini, I still remember the song" ja alkaa laulaa Ukko Nooaa. Voin siis sanoa, että 8 kuukautta ei mennyt hukkaan. Tulin kotiin yhtä kieltä rikkaampana ja ennen kaikkea niin monta muistoa rikkaampana.

HEINI