Kun laskeuduin Amsterdam-Schipol lentokentälle myöhään syyskuisena sunnuntai-iltana, mulla oli pahaolo. Koitin vakuutella itselleni, ettei mua jännitä ollenkaan. Silti kädet tärisi ja maha oli sekaisin. Vastaanottohallissa silmiini tarttui omalla nimelläni varustettu kyltti ja kyltin takana seisoi kolme ujonoloista poikaa sekä heidän isänsä. Alusta asti tultiin hyvin juttuun, pojat tosin vielä kainostelivat hiukan. Automatkalla lentokentältä uutta kotiani kohti hämmästelin lehmälaitumien ja omenafarmien paljoutta ja maan tasaisuutta. Päämääräni oli Keski-Hollannissa sijaitseva kymmenen tuhannen asukkaan idyllinen paikkakunta nimeltään Wijk bij Duurstede. Duurstede on 1500-luvulla rakennettu linnoitus vallihautoineen ja tämän ympärille oli kehittynyt kanaaleja, vanhoja rakennuksia Hollannin tyyliin, tuulimyllyjä jne.

Asuin tyypillisessä hollantilaisessa kolmikerroksisessa rivitalossa, jonka takapihaa ympäröivät korkeat puuaidat. Keittiössä oli olemattoman vähän työtilaa, kaasuhella arvelutti aluksi, tiskikaapin olemassa olosta ei ollut puhettakaan. Oma huoneeni, toisessa kerroksessa oli sopivan kokoinen ja taidokkaasti sisustettu, varustuksena rikkinäinen telkkari ja mahtava stereosysteemi. Oma huoneeni oli mun valtakunta ja lepopaikka eikä sinne saanut kukaan astua koskaan ilman lupaani. Jokainen perheenjäsen oli oma erilainen persoonansa. Isä, Lee työskenteli aamusta yömyöhään tietokonefirmassa ja vapaa-ajallaan hän joko juoksi jalkapallokentällä pallon perässä, katsoi jalkkismatsia tai nikkaroi reggaen tahdissa. Äiti Willeken ammatti oli kokki. Ei ollut siis sapuskoissa valittamista.

Molemmat vanhemmat antoivat minulle sopivasti vastuuta ja tukea. Willeken kanssa istuskelin harva se ilta maailmaa parantamassa, vuokrafilmiä tuijotellen tai pyöräillen pienen iltalenkin. Talviaamuisin luisteltiin pitkin jäätyneitä kanavia, kun sille päälle innostuttiin. "Minulla" oli kolme poikaa hoidettavanani; Marlon 5 v., Cecil 8 v. ja Jerrol 11 v. Vesselit keksivät vuorotellen mitä ihmeellisempiä tempauksia, joihin minä tein vastajekkuja. Cecil ja Jerrol olivat ikänsä puolesta helppoja perään katsottavia, he viihtyivät paljon tietokonepelejä pelaamassa tai viettivät aikaansa kavereiden kanssa. Marlon sen sijaan tarvitsi paljon huomiota. Hän koulutti minusta Disney-filmi asiantuntijan, legorakentajan, opetti hollanin kieltä ja vietimme muutenkin paljon aikaa keskenämme. Poikien kaitsemisen lisäksi pesin pyykit, silitin, imuroin ja pidin keittiön siistinä. Otin hoitaakseni myös kaninkopin siivoamisen, koska itseni mielestä pääsin liian vähällä työllä. Vaikeimmat työtehtävät olivat poikien herättäminen ja nukuttaminen, mutta niistäkin selvittiin oveluuden avulla. Päivisin, kun pojat olivat koulussa, pidin vapaa-aikani. Työtunteja kertyi siis muutama aamulla, kun herätin pojat, tein aamupalaa, vein heidät kouluun ja siinä samassa touhisin kodin hengettärenä. Iltapäivällä hain pojat koulusta, tein välipalaa, leikin Marlonin kanssa ja kello kuudeksi tein ruoan. Illat olivat aina vapaat kello 19 lähtien. Viikonloput olivat aina vapaita.

Vapaa-aikanani tapasin muita au paireja sekä tein tutkimusmatkoja lähemmäs ja kauemmas. Melkein puolet Hollanin au paireista on kotoisin Etelä-Afrikasta ja minullekin kertyi iso lauma eteläafrikkalaisia kavereita. Au pair-tapaamisissa tutustuin myös belgialaisiin, unkarilaisiin, filippineihin, jenkkeihin... moniin eri kansallisuuksiin. Taisipa siinä joku suomalainenkin olla. Au pair-kavereita sai helposti, sillä meillä kollegoilla oli paljon yhteisiä tapahtumia. Eräät au pairit surkuttelivat paikallisen väestön ja au pairien välistä kontaktien puutetta. Itse en jäänyt surkuttelemaan, vaan ryhdyin heti toimiin. Liityin paikalliseen vesipartio-toimintaan hyvällä menestyksellä ja voinkin todeta, että oma aktiivisuus palkitaan monessa suhteessa. Tutustuin lukemattomiin erilaisiin ihmisiin, kuuntelin kymmeniä ihmistarinoita ja sain äärettömän paljon upeita ainutlaatuisia elämyksiä ystävien kanssa. Perheen kanssa vietin usein aikaa iltaisin ja sunnuntaisin. Tämä oli tärkeää sillä vapaa-ajalla olin kuten muutkin perheenjäsenet. On tärkeää, että omassa kodissaan on muutakin kuin vaan au pair. Yhteiset ruokailuhetket yhdistävät. Koska Willeke ammattinsa puolesta loihti mahtavaa ruokaa, ei pelkoa että painoni olisi pudonnut. Päivän vahvin ateria syötiin illalla klo 18 ja ennen nukkumaan menoa juotiin teetä keksien kera. Itse vihaan ruoanlaittoa, mutta silti keittiössä tuli häärättyä. Perhe ihastui korvapuusteihin, "Finnish ears" olivat suurmenestys, makaronilaatikko ei sen sijaan saanut moista ihailua osakseen. Opin itsekin uusia juttuja, kuten tekemään surinamilaista ruokaa, joka on niin tulista etteivät suomalaiset kaverini pysty kuin sitä maistamaan.

Taskurahani oli riittävä. Kun muistin laittaa hieman rahaa sukanvarteen, oli varaa tehdä tutkimusmatkoja kauemmaksikin, kuten Belgiaan, Ranskaan ja Englantiin. Kieliongelmia kohtasin ani harvoin. Hollannin kieli on hyvin samankaltaista kuin saksa ja englanti. Pidemmän päälle ymmärsin lähes kaiken. Monta kertaa keskustelu sujui niin, että minä puhuin englantia ja vastapuoli hollantia. Hyvin sujui! Kielikurssi mahdollisuus kyllä oli, mutten osallistunut aikatauluni vuoksi. Normaalit asioinnit, kuten kauppareissut, onnistuivat kyllä ilman kielikurssejakin. Au pair-ajan päättyminen oli kamalaa. Olin elänyt ihanassa perheessä, saanut ihania sydänystäviä eri puolilta maailmaa, elänyt tietynlaista au pair-elämää, nähnyt yhtä sun toista. Kartoittanut näkemyksiä, kokemuksia, faktoja, juurtunut kauniiseen ympäristöön. Osasin suurkaupunkien kadut, luistellut kanaaleja pitkin... lista on loputon. Ja yhtäkkiä minua vaaditaan luopumaan tästä kaikesta sillä velvollisuudet Suomessa kutsuivat. Enhän ollut ehtinyt potea koti-ikävääkään. Au pair-aikani ei unohdu koskaan. Eikä tämä ollut mikään "aika kuultaa muistot", vaan totisinta totta, koettu sydänjuuria myöten.

PAULIINA