Ehkä elämää voi olla jokunen vuosi kolmenkympin jälkeenkin, mutta oikeus osallistua EU:n nuoriso-ohjelmiin päättyy silloin auttamatta. Myöhännäisheränneenä, viimeisten hetkien ollessa käsillä, aloin rustata hakemusta heti kuultuani EVS- vapaaehtoistyöohjelmasta. Ohjelma on rajattu 18–30-vuotialle, mutta sen hyvänä puolena on, että matkat ja ylläpito maksetaan ja lisäksi saa vielä vähän taskurahaa, jolla voi ostaa purkkaa kioskilta. Oivallinen diili, ajattelin. Tilanteessani, jossa Suomen tehokas ylikoulutusjärjestelmä on hionut minusta vaivojaan säästämättä, seitsemän yliopistovuoden aikana, yhden uuden työttömän biologin. Joten minullehan sopi lähteä talveksi ulkomaille, jonnekin lämpimään.... esimerkiksi Espanjaan. Silloin en vielä arvannut, että eihän täältä saa edes xylitoli-purkkaa.

Eikä täällä ollut lämmintäkään, kun joulukuun alussa tänne saavuin. Raivostuttavinta oli, että kaikki sanoivat minulle: "Onpa kylmä tänään… mutta sinulle varmaan tämä ei ole mitään, kun olet Suomesta." Aluksi hymisin kohteliaasti jotain epämääräistä, mutta sitten aloin vastata kuten asiat ovat – koskaan en ole Suomessa palellut niin kovin kun täällä, koska Suomessa osataan rakentaa taloja. Täällä nimittäin ei tarvitse mennä ulos asti tarkistamaan millainen sää on. Aluksi en tiennyt itkeäkkö vai nauraa, kun hengitys huurusi sisällä keskellä päivää. Onhan minulla jokunen kaasulämmitin, mutta eivätpä ne paljoa lämmintä, kun lämpö ei sisällä kuitenkaan pysy. Tuulennopeudenkin voi mitata yksinkertaisten lasien edessä lepattavien verhojen heiluriliikkeestä. Jos sataa, on kaikki seinät märkinä sisältäkin ja pyykkejä saa kuivatella noin viikon, turhaan. Vapaaehtoistyökohteen valitsin puhtaasti projektin kiinnostavuuden perusteella, paikkaa katsomatta. Ei ehkä olisi pitänyt.

Projektini on loukkaantuneiden villien eläinten, lähinnä petolintujen, hoitoon erikoistunut keskus. Keskusta ylläpitävällä järjestöllä (AMUS – Accion for Wildlife) on toki useita muitakin luonnonsuojelukampanjoita ja -projekteja. Keskus sijaitsee Extremandurassa Lounais-Espanjassa, lähellä Portugalin rajaa. Keskuksella asustelee noin 70 lintua. Joukkoon mahtuu huuhkajoita, kyläpöllösiä, minervanpöllöjä, tornipöllöjä, suopöllöjä, lehtopöllöjä, sarvipöllöjä, käärmekotkia, pikkukotkia, hiirihaukkoja, kanahaukkoja, haarahaukkoja, tuulihaukkoja, muuttohaukka, keltapäähaukka, niittysuohaukkoja, ruskosuohaukkoja, hanhikorppikotkia, munkkikorppikotka, metsähanhia, kattohaikaroita ja on täällä yksi zorrokin (suomeksi kettu). Nyt potilaana on myös yksi ammuttu isohaarahaukka ja vuorikotka sekä siipensä piikkilankaan ruhjonut pikkutuulihaukka. Työ petolintujen kanssa on kyllä ollut kiinnostavaa ja sitä on riittänyt – mitään muuta tekemistä 14 000 asukkaan kylällä ei sitten olekaan. Integroituminen paikalliseen kulttuuriin on muutoinkin hankalaa, koska kaikki puhuvat käsittämätöntä murretta, eikä kukaan englantia.

Piti täällä olla muitakin vapaaehtoisia. Ensimmäinen kokelas tuli tammikuussa, tyttö Turkista. Jo ensimmäisenä aamuna hän tuli ääni vapisten kertomaan, että haluaa lähteä takaisin, heti paikalla. Itse olen aina ajatellut, että vaikka miten kurja homma onkaan, niin sillähän siitä pääsee, kun tekee vaan. Toinen vapaaehtoinen, ranskalainen tyttö, on kestänyt täällä jo kohta kuukauden… hänen tapansa selviytyä epämiellyttävistä tehtävistä on jättää ne viimeiseksi ja työskennellä mahdollisimman hitaasti. Tosin tässä tapauksessahan se toimii (vrt. työtoverin taktiikkaan yllä). Samallahan kyse on perustavanlaatuisesta filosofisesta kysymyksestä: syötkö karkkipussista ensin parhaimmat karkit vai jätätkö ne viimeiseksi? Itse syön ensin ne pahat, niin sittenhän niistä on päästy… niinpä hankin ensin koulutuksen. Ranskalaisella kaikki-mulle-heti-sukupolven kasvatilla taas on koulu kesken ja vain 21-vuotiaana hänellä on rutkasti aikaa hyväksikäyttää EU:n rahoja erilaisten nuoriso-hankkeiden varjolla (niitä on siis muitakin). Että kukahan se tässä loppujen lopuksi voittaa?

Irtiottoja arjesta

Vapaaehtoinenkin saa työskennellä niin kuin oikeissa töissä olisi: viitenä päivänä viikossa. Kun muutakaan tekemistä ei pellolta oikein löydy, olen kuitenkin tehnyt töitä joulut ja viikonloput… jotta kerrankin kun pääsee lähtemään, pääsee pidemmälle.

Kun sitten viimein pääsin matkaan oli Barcelonassa vastassa suomalainen ystäväni. Mutta mitä? En ollut saada sanaakaan päkistettyä. Suomeksi. Kun sai hanan päälle, kuulin puhuvani, mutta mitä mongerrusta? Pari vaivaista kuukautta ja jo on unohtavinaan äidin ja kielen. Minulle ulkomailta palanneiden englanninsekainen puhe on tuntunut aina teeskentelyltä, nyt kun-en-muka-osaa-enää-suomea, kun olen niin maailmankansalainen? Mutta totta se on, jos ei ole ketään kenen kanssa puhua, niin kieli kovettuu, ja yht’äkkiä tarpeen vaatiessa, irtoaa huonosti.

Reissun tavoitteena oli päästä pintaa syvemmälle, vaikka kaikki alan klubit olivatkin talvitauolla. Väkisin oli työnnyttävä pikkukylään, lajistoltaan Välimeren rikkaimpiin kuuluvan Isla Medesin meriluonnonsuojelualueen kainaloon, jossa sukellusklubien työntekijöistä suurin osa oli lomilla ja loput maalailivat taivaanrannassa laiskasti ympärikäännettyjen veneidensä pohjia. Sillä vain kaksi hullua suomalaista haluaa sukeltaa, keskellä talvea, märkäpuvuilla, vain 13 asteisessa vedessä. Kahdesti, kuului alkuperäinen toivomuksemme. Suomessa vesi on pohjalla aina 4-asteista, vakuuttelin, kun lopulta löysimme yhden sukeltajan oppaaksemme, joka varovasti mainitsi veden olevan hiukan viileää. 

Mutta veteen päästiin. Hyrrrrrr-raa! Henkäys! Kun jääkylmä vesi lirahtaa märkäpuvun sisään. Korallien lajikirjo yllättää ja jatkuva tunne, että on tarkkailun alla. Vilkaisu ympärilleen, ja mitä: mukana uiskentelevasta kirjavasta meriahvenjengistä yksi ui kymmenen sentin päässä maskistani ja tuijottaa mollosilmillään. Kuka täällä ihmettelee ja ketä? Sukeltaminen on kuin pyörällä ajo, kun sen kerran oppii, keho muistaa. Ihmisen keuhkot toimivat kuin kalan ilmarakko: kun vetää keuhkoihin ilmaa, kohoaa; kun puhaltaa ulos, vajoaa. Ylös alas, olen ilmalaiva! Sukellamme luolan läpi ja nähtävää riittää, Välimeri esiintyy edukseen. Odotin vähemmän. Lähes tunti 13 asteisessa vedessä ja vasta ihan lopussa jalkani alkavat krampata kylmän takia. Kaverini on saanut liian ison puvun ja jääkylmä vesi on huljunut koko ajan puvun sisässä. Jalat ovat krampanneet jo alkureissusta. Urheat suomalaiset. Eivät ne valita. Kun on jo maksettu. Mut ei taida jaksaa toista sukellusta, ehheh… vähän väsyttää. Oltiin eilen baarissa?

Pian tuon tapauksen jälkeen sain toisenkin kaverini houkuteltua kylään. Ja koko Espanja alkoi käydä kuumana sillä samalla hetkellä, kun neiti laskeutui koneesta. Vaatteet joutui heittämään nurkkaan, kun elohopea kohosi aina 30 asteeseen. Yritä siinä selittää, että kylmä täällä on ollut tähän asti, ihan totta! Lämmintä oli tasan ne pari päivää, jotka kaverini oli kylässä – tunsi itsekin olevansa lomalla, kun hiki valui ihan itsestään, evääkään liikauttamatta. Ei mennyt siis tämäkään puoli vuotta hukkaan, eikä ollut susi.

Töihin palattuani sain aloittaa raaviskelemalla itseäni, joka sekin kyllä kävi ihan työstä. Erään paikallisen perhoslajin toukat vaeltavat keväisin loputtomissa jonoissa nurmella kohti ravintokasvejaan (yksi mäntylaji). Toukilla on polttavia karvoja, joille toiset on allergisempia kuin toiset… joten minä, oikea laadunvalvonnan emämunaus kaikkine allergioineni, olin aivan varma, että tulen hulluksi. Nurmikoilla vaellelleet toukat oli ajeltu silpuksi ruohonleikkurilla ja sopivasti siihen saumaan yltynyt tuuli puhalteli toukkasten poltinkarvojen mikropartikkeleita näkymättöminä hiukkasina pitkin pihoja. Samalla kun raapii itseään, tulee levitelleeksi polttavia osasia laajemmalle alueelle… ja saa raapia sitten vähän lisää. Sitten voi hieroa silmiään, että saa silmänsäkin punaiseksi, mikä sointuu hyvin punaiseksi raavitun nahkan kanssa. Sitten voi mennä Madridiin kaverin luo kylään, ja hyvin mahtuu metrossa istumaan, kun ihmiset väistää. On se, ihana! Espanjan luonto! Se on koettava itse…

Petolintujen luvattu maa

…Hiljalleen minullekin on alkanut valjeta, mikä täällä on homman nimi ja työmaan koko. Extremandurassa eletään pellossa – kirjaimellisesti. Mitään muuta täällä ei tunnu kasvavan kuin oliiveja ja viinirypäleitä. Metsät on hakattu jo aikaa sitten, varmaankin venetarpeiksi, että pääsisi pois… Nythän näillä on bussejakin. Joka paikkaan on kuitenkin täältä paavin pielusten alta jumalattoman pitkä matka. Peltojen paljoudella on seurauksensa: kaninruokaa riittää. Ja kanien harrastukset tuntien, ei ole lainkaan liioittelua puhua petolintujen paratiisista… Tosin, kuten juoneen usein kuuluu, paratiisiin mahtuu käärme tai pari – tässä tapauksessa ihminen: useimpia hoitolaan saapuvista potilaista on ammuttu.

Yhtenä viikonloppuna keskuksella järjestettiin kurssi petolintujen biologiasta ja hoidosta. Kurssin lopuksi lähdimme pellolle bongaamaan lajistoa, ja niin uskomatonta kuin se onkin, ehkä viidessä minuutissa näimme käärmekotkan (käärme hyppysissään), ehkä viisi hiirihaukkaa, tuulihaukan, kattohaikaraparven, isohaarahaukan, hanhikorppikotkan, munkkikorppikotkan, vuorikotkan, pikkukotkan, maakotkan ja imperiaalin (valkopääkotka, jenkkien kansallislinnun espanjalainen alalaji,  Aguila imperial ibérica).

Potilaita siis riittää. Onnekseen, yli 45 miljoonan espanjalaisen joukkoon mahtuu muutama petolintujen ystäväkin, niinpä luonnonvaraishoitoloita onkin joka provinssissa. Provinsseja Espanjasta löytyy 52… ja hoitoloita noin 70. Silloin kun hoitolaan tulevia potilaita ei ole ammuttu, ovat ne jääneet auton alle, saaneet sähköiskun voimalinjasta, repineet itsensä piikkilankaan tai jääneet orvoiksi… Vaikka keskuksen itseoppinut eläintenhoidon vastaava Alvaro Guarrero (suomeksi sotilas) tekeekin sairastuvalla kaikenlaisia toimenpiteitä luunsisäisten lastojen asettelusta fysioterapiaan, kaikkia potilaita ei saada kuntoutettua luontokelpoisiksi. Lentokyvyttömiksi jäävät asuvat keskuksella sitten lopun elämäänsä. Näiden tapausten uusi elämäntehtävä on valistuksellinen: keskukselle on rakennettu esimerkiksi yöpetolinnuille moduuli, jossa keskuksella vierailevat pääsevät tarkkailemaan lintuja yksisuuntaisten lasien läpi. Toinen valistuksen kohde on lajin oma nuoriso - osa pareista hyväksyy hoidettavakseen löytölapset, orvot. Vanhempia lintuja seuraamalla poikaset oppivat petolintujen tavoille, jolloin nuoret linnut voidaan heittää myöhemmin takaisin pellolle – pelkästään ihmisen hoivissa kasvaneista ei luontokelpoisia tule. Osa pareista tekee myös omaa tuotantoa luontoon vapautettavaksi.

Villieläinhoitolassa eläimiä ei ajankuluksi rapsutella, vaan tarpeetonta käsittelyä ja muuta eläinten häirintää pyritään välttämään. Itse työskentelin viime kesän Korkeasaaren luonnonvaraishoitolassa, joten työ on tuttua. Sellaiselle, jolla ei ole aiempaa kokemusta työstä eläinten kanssa, se voi näyttäytyä melko raadollisena… petolinnut ja raadonsyöjäthän syövät raatoja. Korppikotkilla on myös sellainen veikeä tapa, että stressaantuneina – siis esimerkiksi jos niitä lähestyy – ne oksentavat. Raadonsyöjien alueen tunnistaa jo kaukaa alueen yllä leijailevasta löyhkästä.

Viimeinen hidaste

Aurinko paistaa ja luonto vihertää, mitäs mitäs, täällähän Suomessa on ihan mukavaa ;D ...on valoisaa, ei ole niin kylmä kun kuvittelin, kirputtomat koirat kulkevat kaduilla ihmistensä kanssa hihnoissa, kaupasta saa ruisleipää, raejuustoa, sinappikurkkusalaattia, puolukkahilloa, tofua, fetajuustoa ja voi elämä mitkä karkkihyllyt vonkaamassa siellä aina...! Kaikkia uusia makuja on ehtinyt tulla markkinoille sitten viimenäkemän, meitsihän on ihan ulkona... suu täynnä yritystä päivittää yleissivistystä ;P

Suomessa siis ollaan, niille jotka ei tienneet tiedoksi. Hyvästelin siis Espanjan toistaiseksi... ja Hyvästelyt espanjaksi kestää... ja ne kestää, jos kestää, kun vaikeaahan se on, kun ei osaa oikein sanoa mitään muuta kun että sitä samaa teille, kiemurrella vaivaantuneena ja hiipiä samalla kohti ulko-ovea. Suomeen. Se on moi vaan suomeks?

Ystäväni Murphy lakeineen lähti matkaan mukaan, kuinkas muuten. Hylättyäni jo puolet rojuistani pakon edessä, olin jo lähes saanut onnistuneesti survottua laukut täyteen kamaa ... kun lentolaukun sauma repeää vetoketkun vierestä lähes koko matkaltaan... mutta mitäs teet, matkaan vaan laukut levällään ja kädessä kukkaruukku - pakollinen lahjonta ilmeisesti kuuluu aina hyvästellessä asiaan...? Yksi lahjoista oli itse-istutettua basilikaa, Alicia antoi sen...naureskellen varmaan partaansa, ei se kehtaa jättää sitä, ihanaa lahjaansa, kuitenkaan, kjähkjäh, siinähän rimpuilee tavaroineen ja kukkaruukkuineen Suomeen? ...Vai olikohan se edes basilikaa...? Roudasin sitä nimittäin aina Mallorcalle asti, jossa talon kissa ystävällisesti lopetti sen kärsimykset yön aikana.

..no lentokoneeseen asti kuitenkin pääsin, onneksi? ..tai no, en osaa sanoa. Sillä lentokoneessa uinuin onnellisesti sen puolitoista tuntia, jonka lento piti kestää Barcelonaan. Sitten aloin heräillä ihmettelemään näkymiä ikkunapaikaltani: merta, merta ja lisää merta. Jaa-a? Tietääkseni Sevillan ja Barcelonan välillä on lähinnä maata... mitä mitä? Jaa, siellähän on laivojakin, tuossa menee NYC lines...hmm? Matkustajakoneen lentokorkeudesta ei kai kuuluisi pystyä lukemaan laivojen nimiä? ...oho! Siellä meinasi kansimies liukastua. Ja tuolla taisi hypätä kala? Meriahven (Morone labrax)?

Matalalla siis mennään, kunnes kone kaartaa kohti mannerta, tunnistan Collserolan teletornin, siis oikeassa kaupungissa ollaan, mutta ohi menee, hei kapteeni, ohi meni...!!!? ..Ja kone kaartaa takaisin meren ylle. Sitten kapteeni hönkii jotakin kaiuttimista, josta ymmärrän vain, että unica problema on, että laskeutumistelineet ei toimi. No hyvä! Ettei ole kahvi loppu, eikä kuski ole kännissä! Mikäs tässä on lennellessä sitten...vaikka niin kauan kuin bensaa riittää!!! 

Mietin jo, onkohan vesi kuinka kylmää, istunhan onnekseni hätäuloskäynnin vieressä (hahhaa, eihän se Myrphykään kaikkea huomannut ajatella, selvä moka?!), ja miten harmi on kuolla näin kauniina päivänä, tulikohan laitettua edes alusvaatteet samaa paria? Kukahan siinä vakuutuksessa oli edunsaajana? ...Ja miten on mahdollista että kaikki espanjalaiset on hiirenhiljaa, istuvat vaan jäykkänä? 

Lopulta kapteeni päättää yrittää laskeutumista. Kaikki on ihan hiljaa, maa lähestyy, ja alas tullaan, jos nyt ei ihan hiljaa ja tasaisesti, niin melko normaalisti kuitenkin, ja olen jo huokaista, kun kapteeni kuuluttaa, että kaikki istuu sitten paikoillaan kunnes toisin sanotaan. Ikkunasta nään että paikalle vyöryy turva-auto, turva-auto, ambulanssi, turva-auto ja turva-auto toisensa perään,  ja sitten koneen ympärillä alkaa juoksennella keltapukuisia pikku-ukkoja. Kokeilen jalalla koneen lattiaa, ihan viileä on, vaikka vaikuttaakin, että jengi olettaa koneen vähintään räjähtävän. Ymmärrän, että ajelimme meren yllä, jotta polttoainetta kuluisi...jotta maahantullessa tulisi pienempi nuotio, jos tullaan mahalleen.

No lopulta päästään ulos, tunti alkuperäisen saapumisajan jälkeen, ja jatkolentoni Palmujen alle on mennyt. Laahaudun infotiskiltä toiselle, ei ole kiire, mullahan on koko elämä aikaa...ennen seuraavaa Spanairin lentoa, hah!

Lopulta löydän Spanairin tiskin, ja neitokainen buukkaa minut korvaavalle lennolle AirBerlinillä, joka lähtee 40 min kuluttua. Ja väittää, että rinkkani on jo Palmujen alla. Vaikka kysyn vaan, että mitenkähän se on voinut sinne lentää, kun jatkolento lähti jo Barcelonasta, ennen kuin tulimme, tietääkseni kuitenkin laukun kanssa samalla koneella? Neiti vain yrittää selittää että matkalaukuille se ei ole sama, kun ne menevät suoraan seuraavalle lennolle käymättä lainkaan lentokentällä. Jaa? No sitten! Jos ne menevät suoraan, niin eihän se mitä haittaa jos jatkolennon jo lähtiessä edellinen kone on vielä ilmassa! Siis ne laukutko käyttää niitä pieniä siipiään?

... Eihän se usko eikä ymmärrä, ja luovutan: ehkä sekin lento oli myöhässä, sillä Spainair oli sekin, ja ehkä rinkka ehti sinne. Olen jo poistua, kun neidille soitetaan, että siellähän se rinkka on, kiertää yksinään matkatavarahihnaa ympäri ...ja ympäri. Ja ettei minun tarvitse kuin käydä hakemassa se, mennä ulos, ja sitten suoraan portille neidin antaman paperilapun kanssa. Johon se on kirjoittanut kuulakärkikynällä tiedot lennosta, noin niin kuin lipun korvikkeeksi. 

Just joo. Yritä mennä rinkan kanssa turvatarkastuksen läpi ilman maininnousukorttia (boarding-pass), kun kaikki vartijat ymmärtävät vain saamansa ohjeet: vain maihinnousukortin ja käsimatkatavaroiden kanssa liikkuvat päästetään läpi. Siis jostain syystä sinne ei pääse rinkan ja epämääräisen käsinkirjoitetun lapun kanssa? Tai siis pääsee, kunhan jaksaa jankata. Siinä kun selität viidennelle espanjalaiselle samaa asiaa, niin pikkasen alkaa hiki nousta otsalle, kun samaan aikaan kuulet jo kolmatta kertaa: "The last call to AirBerlin's flight to Palma de Mallorca..." 

Infotiskin neiti kehtasi vielä antaa korvaukseksi epämukavuudesta ilmaisen lounas-kupongin. Joka käy vain Barcelonan lentokentällä. Lopulta pääset jankkaamaan asiaa lähtöportille, ja tyyppi kirjoittaa sulle pikkupaperilippuselle penkkisi numeron. Sitten kun pääset bussiin, rinkan ja muiden rojujen kanssa, kuulet takanasi olevien keskustelevan, että ehkä terroristit on ymmärtäneet alkaa käyttää blondeja naisia itsemurhaiskuissa, herättää vähemmän epäilyksiä kuin parrakkaat turbaanipäiset miehet. Mutta aika isoja pommeja ne nykyisin tekee, ihan hikihän sillä on otsalla. Sitten vyöryt koneeseen paperilappusesi kanssa, ja totta kai paikallasi istuu joku, jolle saat esitellä hyvin vakuuttavaa paperilappustasi, noin niin kuin todisteeksi penkin haltijuudestasi.

Huah, on se matkustaminen ihanaa ;D !!! Kyllä. Spanair! (kuullostaakin ihan kirosanalta? ;) Näkymiin, lähiaikoina lähinnä Suomessa? Tai ehkä korkeintaan Lontoossa.

- Anne

Takaisin