Päätin lähteä työleirille näin keskellä talvea kun opiskelun päätyttyä oli aikaa. Rahaakaan ei ollut liikaa, joten sopivasti satuin löytämään leirin sopivan etäisyyden päässä Frankfurtista jonne Ryanair lentää (ei nyt ihan kirjaimellisesti, kentän nimi on Frankfurt-Hahn, vaikka se on 1,5h bussimatkan päässä Frankfurtista). Maksoin siis edestakaisista lentolipuistani vajaat 40euroa. Frankfurtista matkustin junalla Darmstadin kautta Erbachiin, joka on pieni kaupunki Odenwaldin alueella. Itse leiripaikka sijaitsi pienessä Erbuchin kylässä.

Työ oli vanhan maatilan kunnostusta, ajankohdasta johtuen lähinnä sisällä. Paikalla ei ole aikoihin ollut eläimiä, ja viimeksi se oli toiminut hostellina joskus vuosia sitten. Poistimme ikivanhoja tapetteja huoneiden seinistä, paikkailtiin seiniä kitillä ja maalattiin. Nyt ainakin tiedän millaisesta seinästä tapetti on helppo poistaa, ja että vanhoista saksalaisista taloista löytyy mielenkiintoisia ratkaisuja, mm. oven voi poistaa peittämällä sen tapetilla. Varsinkin päärakennuksen huoneissa tuli usein tapetin mukana poistettua osa seinää. Itse työ oli ajoittain aika tylsää, mutta hyvässä seurassa aika kului mukavasti. Meidän vapaaehtoisten ja isäntiemme taiteellinen maku tosin ei ollut ihan samanlainen, osa väreistä oli aika mielenkiintoisia. Saimme kuitenkin paljon aikaan ja isäntämme olivat lopputulokseen tyytyväisiä. Itse podin välillä vähän huonoa omaatuntoa siitä että meille tuo 6tunnin työaika oli lähinnä ohjeellinen, mutta työmoraali ei ole kaikkialla ihan sama kuin Suomessa ja se on vain hyväksyttävä. Isäntämme eivät asuneet vielä maatilan päärakennuksessa, mutta satunnaisesti joku perheestä tai joku kyläläisistä oli meidän apuna. Muutenkin perhe oli todella mukava, meille järjestettiin mm. saapumisjuhlat, parit syntymäpäivät ja läksiäiset.

Ryhmän kokoonpano oli varmasti osittain ajankohdasta johtuen erikoinen, ja se myös oli varmasti suurin ongelmien aiheuttaja. Osanottajia oli Koreasta (3), Venäjältä (2), Japanista (2), Kreikasta, Turkista, Luxemburgista, Suomesta ja ohjaaja Saksasta. Miehiä oli 4; venäläiset, kreikkalainen ja toinen japanilainen. Etenkin venäläisten ja korealaisten kohdalla leiri ei ollut international exchange vaan national exchange. Ymmärtäähän sen että omalla kielellä on helpompi puhua, mutta se myös sulkee kieltä ymmärtämättömät keskustelun ulkopuolelle aika tehokkaasti. Saksankieliset sen sijaan puhuivat koko leirin ajan myös toisilleen vain englantia, mikä oli meidän muiden kannalta hyvä, se on tärkeä osa toisten huomioonottamista. Yksi korealaisista ja luxemburgilainen olivat jo tätä leiriä ennen olleet 3vkoa yhdessä työleirillä Italiassa jossa heillä oli jo ollut keskenään ongelmia. Venäläisten kanssa oli myös kulttuurista johtuvia ongelmia, heille ei ollut ihan selvää että Keski-Euroopassa naisilla on vähän erilainen asema kuin Venäjällä, ja toisaalta leirillä ollaan elämässä saksalaisessa kulttuurissa eikä venäläisessä. Siis jokainenhan on oman maansa ja kulttuurinsa edustaja, mutta pitää myös muistaa kunnioittaa muita. Toisella viikolla pidetty puhuttelu kuitenkin muutti venäläisten käytöstä paljon, ja toivottavasti myös he oppivat tästä jotain. Lisäksi ongelmia aiheutti se, että ajankohdasta johtuen oli mahdollista viipyä leirillä 2-4vkoa tuolla sovitulla aikavälillä, ja suurin osa oli siis alkujaankin suunnitellut leirinsä lyhyemmäksi (meistä 4 viipyi koko 4vkoa). Ihmisten lähteminen vaikutti aina ryhmän mielialaan ja sekoitti pakkaa. Toisien kannalta se oli kyllä hyväkin, mm. hiljainen Miwa Japanista vietti ensimmäiset viikkonsa korealaisten seurassa ja vasta viimeisellä viikolla korealaisten lähdettyä tutustuimme paremmin.

Meillä oli siis hyvin selkeitä ryhmittymiä ryhmän sisällä, se oli toisaalta hyvä ja toisaalta paha. Meitä eurooppalaisia ja toista japanilaista kiinnostivat samat aiheet, esimerkiksi politiikka ja koulutus yms. Ja oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen lähinnä se miten asiat ovat toisten maissa. Näistä kun saa mielenkiintoisia keskusteluja aikaan kun jokaisella on vähän eri näkemys asioihin. Olen tyytyväinen siihen ettei itselläni ollut mitään henkilökohtaisia ongelmia kenenkään kanssa. Kaikkia eteen tulleita ongelmia pyrittiin myös ratkaisemaan ja kaikki varmasti oppivat niistä jotain, minä ainakin. Meillä oli monia ikimuistoisia hetkiä ja tuon neljän viikon aikana ehti tutustumaan moniin ihmisiin paremminkin. Jotain osoitti se, että toinen japanilaisista jonka oli tarkoitus viipyä vain pari viikkoa ja joka ensin näytti jokseenkin järkyttyneeltä leiripaikan nähtyään (ei ollut tottunut olemaan maalla) viivytti ensin lähtöään kolme päivää päivän kerrallaan, ja junassa matkalla Prahaan ystäviensä kanssa oli vakavasti harkinnut meidän luokse Erbuchiin palaamista.. Olin myös viime kesänä työleirillä Walesissa 2vkoa, siellä meillä oli erittäin tiivis ja yhtenäinen ryhmä ja englanti oli ainoa puhuttu kieli. Siihen osaltaan vaikutti se, ettei ollut montaa ihmistä samasta maasta ja toisaalta en usko että tuotakaan ryhmää olisi neljää viikkoa pystynyt pitämään ihan noin yhtenäisenä.

Kenenkään ei pitäisi jättää lähtemättä työleirille huonon kielitaidon tms. takia. Suomalaisilla tuntuu olevan näissä asioissa kova itsekritiikki, jos siis mielestäsi puhut huonoa englantia niin todennäköisesti pärjäät kuitenkin aivan mainiosta. Kun sanat loppuu otetaan elekieli tai sanakirja käyttöön. Joskus aiheutti hauskoja tilanteita se kun ei tiedetty jotain sanaa englanniksi, ja jossain vaiheessa jokainen oli ymmärtänyt mistä oli kyse ja sanonut sanan omalla kielellään, mutta kukaan ei edelleenkään tiennyt mitä se on englanniksi ja miksi sitä oikeastaan pitäisi jatkossa kutsua. Esimerkiksi Saksassa ja Suomessa on yllättävän paljon samoja sanoja. On myös aina yhtä hauskaa kun joku kysyy mitä joku sana on jonkun toisen kielellä, ja sitten koko ryhmä toistelee sitä sanaa kuin se olisi maailman kummallisin asia. Varsinkin jos se on jotain itselle niin jokapäiväistä kun .leipä. tai .huomenta.. Jokaisella on myös oma persoonallinen tyyli puhua englantia ja toistaa samoja asioita, onnistuimme hyvässä hengessä repimään asiasta paljon huumoria.

Ruoan valmistimme itse, joka päivä oli kaksi ihmistä keittiössä. Kaupassa käynnin hoitivat isäntämme, jotka toivat kaiken mitä keksimme pyytää. Toisin kuin Walesissa viime kesänä, osoittautui nyt että kukaan meistä ei ollut suoranainen keittiöihme, ja siksipä ruoka oli vähintään joka toinen päivä pastaa tomaattikastikkeella. Koska kukaan ei ollut toisia parempi, ei se haitannut ketään. Sama asia koski siivousta, kyllähän sitä jokainen aina välillä siivoili, mutta pääasiassa elimme kuin pienet porsaat. Tässäkin työnjako oli tasan, kaikki tekivät yhtä vähän. Viimeisinä päivinä pesin keittiön lattian viisi kertaa ennen kuin se oli puhdas, sitä ei taidettu pestä kertaakaan noiden neljän viikon aikana. Näissä asioissa kyllä taas todella huomasi että leiriläiset tekevät leirin.

Vaikka leiripaikka oli pieni kylä, sieltä kyllä pääsi pois. Arkisin Erbachiin pääsi soittamalla bussin (bussilinja ei siis automaattisesti kulkenut), ja puolivälissä leiriä ohjaaja Sabinen vanhemmat kävivät tuomassa meille auton. Muutenkin meille kyllä järjestyi aina viikonloppuisin autokyyti juna-asemalle ja takaisin. Saksassahan on halpoja viikonloppulippuja, joilla saa matkustaa hitailla junilla rajattomasti. Ensimmäisenä viikonloppuna kävimme Aachenissa ja Maastrichtissa, toisena Frankfurtissa ja kolmantena Sabinen opiskelukaupungissa Koblenzissa ja sieltä päiväreissulla Kölnissä. Tässä vaiheessa oli porukka kutistunut jo niin paljon että mahduttiin yhteen autoon. Ainakin melkein, minä ja Marie ostimme Kölnistä kitarat, ja kun pieneen autoon pakattiin kaikki tavarat ja viisi ihmistä niin ei ollut ainakaan turhan paljon tilaa. Leirin loputtua vietimme Sabinen ja Marien kanssa viimeisen illan Sabinen kotipaikkakunnalla Tholeyssa ja aamulla sain vielä kyydin lentokentälle. Ei siis koskaan kannata suunnitella matkasuunnitelmia niin että lähtö on leirin viimeisenä päivänä, saattaa menettää jatkot. Tai yleensä jää ainakin vielä jotain mitä haluaa käydä katsomassa. Walesissa vietin leirin jälkeen neljä päivää ohjaajina olleiden EVS-vapaaehtoisten yhteisasunnolla.

Molemmat työleirit ovat olleet hienoja kokemuksia, niitä parhaita tähän mennessä. Jokainen työleiri on erilainen, ei siis kannata ennakolta odottaa mitään ja pitää olla varautunut siihen että suunnitelmat muuttuvat. Kun itse jaksaa olla joustava ja kiinnostunut muista ihmisistä, löytää varmasti monta hyvää ystävää ja pärjää hyvin. Tuo ensimmäinen työleiri Walesissa oli kaikin puolin hieno kokemus, sain paljon itseluottamusta, uusia ystäviä ja hienoja kokemuksia. Tämä toinen oli monin tavoin haasteellisempi, mutta oli hienoa huomata että lähes jokainen oppi jotain ja että itse pärjää vähän hankalammissakin tilanteissa hyvin ja pystyy jopa ratkomaan niitä. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin lukuisat hyvät muistot hetkistä mitä meillä oli yhdessä ja niin hienoista erilaisista ihmisistä joihin sain mahdollisuuden tutustua ja joista osa oli kuukauden ajan kuin omaa perhettä. Kotiinpaluu oli taas ehdottomasti vaikein leiriin liittyvä asia. Onneksi on sähköposti, eikä maailmakaan ole ylitsepääsemättömän suuri, taas on monta uutta hyvää syytä matkustaa. Mm. suunnitteilla on lähteä ensi vuonna yhdessä Tokioon, eurooppalaiset ovat tulossa kesällä tänne Suomeen käymään ja itsekin varmasti tulee tuolla Euroopassa reissattua.

- Suvi

Takaisin