Ensimmäinen koti-ikävähän iski melkein saman tien, kun olin perille päässyt. Se kuitenkin todennäköisesti oli lähinnä jännitystä ja uuden pelkoa. Yllättävän nopeasti sitä alkoi ajattelemaan, että katsotaan nyt ainakin aluksi.

Alkuhössäkän jälkeen kun löysi jotain suunnitelmia mitä alkaa tekemään niin kaikki koti-ikävät unohtui hyvin nopeasti. Olihan kaikki niin uutta ja jännittävää. Ja minulla kävi tuuri, että tapasin muutaman suomalaisen tytön heti toisena päivänä. He tavallaan auttoivat yli alkuongelmien.

Seuraavan kerran tuli ikävä, kun joulu lähestyi. Minulle joulu on aina ollut ystävien ja etenkin perheen läheistä aikaa ja kuitenkaan joulu Australiassa ei tuntunut joululta. Lämmintä yli 30 astetta. Olin siihen aikaan töissä hevosfarmilla ja minulla oli työkaverina norjalainen tyttö, jonka kanssa juteltiin englanniksi. Meillä molemmilla oli juuri joulun aikaan koti-ikävä niin oli suuri apu puhua omista fiiliksistä ja siinähän kielitaito taas kehittyi. Minulla oli myös aivan ihana työnantaja ja pääsin touhuamaan hevosten kanssa, jollaista työtä olen aina tykännyt tehdä. Jouluaattona sain kauan kaivatun puhelun ja kaksoissiskoni soitti minulle. Ei meinannut puhumisesta tulla mitään, kun itketti niin. Uskomatonta miten on ihanaa kuulla suomen kieltä, kun ei ole kuukauteen kuullut. Ajatuksissa vaan meni sanajärjestykset sekaisin.

Yllättävää kyllä niin ikävä unohtui aivan kokonaan moneksi kuukaudeksi. Tapasin samat kaksi suomalaista tyttöä, kuin toisena Australian päivänäni(aivan sattumalta) ja päätimme lähteä kolmestaan matkustamaan. Tytöt olivat ostaneet auton ja minä osallistuin sitten polttoainekuluihin. Pääsimme Victoriaan päärynä/omena farmille ja kyllä oli hikiset paikat. Parhaimmillaan oli yli 40 astetta lämmintä ja siellä poimittiin hedelmiä. Ehkä ne tukalat olosuhteet myös lujitti uusia ystävyyssuhteita joita syntyi muiden reppumatkaajien kesken ja oli mukava huomata miten ystäviä kertyi monesta eri maasta kuten Englannista, Irlannista, Saksasta, Hollannista ja Kanadasta. Kaikilla oli kuitenkin sama päämäärä eli tehdä vähän rahaa ja päästä näkemään Australiaa tai Uutta-Seelantia. Ei siellä "ehtinyt" ikävöimään, kun tiesi muutaman viikon päästä taas uusien tuulien puhaltavan. Meillä kävi vain huono tuuri, kun Australiassa oli juuri pahin kuivuus viimeiseen sataan vuoteen ja se näkyi myös hedelmissä ja siksi palkat jäi pieniksi. Saimme palkan siitä mitä poimimme. Päätimme siis vaihtaa maisemaa ja kuulimme, että muutaman sadan kilometrin päässä tarvitaan viinirypäleiden poimijoita ja, että siellä maksetaan tuntipalkkaa. Onneksi siis meillä oli auto käytössämme ja niin työteko jatkui rypäleitä poimien. Se olikin ihan kivaa työtä, vaikka ei sekään mitään kevyimmästä päästä ollut. Palkan maksu selvisi sitten paikan päällä. Toisella tilalla maksettiin tunnilta vähän ja loput sen mukaan paljonko poimit ja toisella vain määrän mukaan. Siellä kuitenkin oli mitä poimia eli enää ei tienaaminen ollut, kuin omasta nopeudesta kiinni. Vaikeaa se ei todellakaan ollut ja meitä neuvottiin kivasti. Siellä ei ollut oikeastaan muita reppumatkaajia ja muut poimijat oli paikallisia eli me saimme kertoa todella paljon asioita Suomesta, kun se oli australialaisille niin eksoottista. Aivan ihania ihmisiä. Kyllä suomalaisilla olisi paljon opittavaa ystävällisyydestä ventovieraita kohtaan.

Muutama viikko, kun oltiin poimittu rypäleitä niin päätettiin jatkaa matkaa. Oikeastaan meillä oli jo kauan sitten suunniteltu juttu, että mennään katsomaan formula 1 -kisat Melbourneen. Sehän de olikin hieno kokemus ja vielä tuli kaksi muuta suomalaista mukaan eli meillä oli oikein mukava viiden hengen porukka kannustamassa Kimi Räikkönen kolmannelle sijalle. Mahtavaa oli myös viestitellä tekstiviestein Suomeen, että täällä ollaan radan varressa.

Sen jälkeen meidän porukka hajosi ja kaikki lähtivät eri suuntiin. Minut oli kutsuttu yhden australialaisen perheen kotiin vierailulle. Oltiin aikaisemmin kirjoiteltu e-maileja. Tarkoitus oli samalla soitella ja etsiä hevosalan töitä, kun olen käytännössä kasvanut hevosten keskellä. Mutta ongelmia ilmeni siinä ettei minulla ollut enää siinä vaiheessa aikaa jäädä töihin siksi maksimiajaksi eli kolmeksi kuukaudeksi ja silloin iski epävarmuus. Mitä nyt eteen? Lähtisinkö vähän matkustelemaan ja kiertämään Australiaa vai etsinkö toisenlaisia töitä. En ollut tehnyt mitään varasuunnitelmaa ja sehän kostautui nyt. Olin vain luottanut, että kyllä minulle hevosalan töitä löytyy, kun olin kirjoittanut sen alan rekisteriinkin etsimään töitä ja yksi tuttava edelliseltä farmilta vielä yritti auttaa minua. Silloin tuli ensimmäistä kertaa tunne, että minä haluan nyt kotiin. Onneksi olin silloin siellä perheen luona vierailulla ja he kannustivat minua eteenpäin ja olivat muutenkin aivan ihania tällaiselle ventovieraalle tytölle Suomesta. Siis ei muuta, kuin häntä pystyyn ja puhelin kouraan. Lähdin soittelemaan hedelmienpoimintatyötä. Totesin että se on oikeastaan ainut sellainen työ, missä ei tarvitse hankkia asuntoa ja se ei sido liian pitkäksi aikaa. Samaan aikaan soittelin, missä päin ne minun kaksi suomalaista matkakumppania olivat. Pidimme yhteyttä tekstiviestein. Päätin lähteä samaan suuntaan eli Adelaideen päin, kun ajattelin jossain vaiheessa kuitenkin pyrkiväni Australian outbackin halki Ayers Rockille ja sieltä Itä-rannikolle.

Minulla kävi tuuri ja kuulin, että lähellä Adelaidea on mahdollisesti töitä. Varasin itselleni junalipun ja matkustin Melbournesta Adelaideen ja sieltä vielä muutama tunti bussilla. Siinäkin meinasi käydä hassusti, kun minua luvattiin tulla bussipysäkille vastaan ja kun enää perävalot näkyivät minut "pudottaneesta" bussista niin eihän siellä ketään ollut. Yritin siinä soittaa kännykälläni ja eikös siinä loppunut akku. Siitä läheiseen taloon rinkan kanssa kävellen ja siellä ei tietenkään ollut ketään. Siinä vaiheessa oli jo vähän kaikkia ikävä kun olin ypöyksin käytännössä keskellä ei mitään. Viimeisenä oljenkortena päätin vielä kokeilla toimiiko puhelimeni ja voi ilon kyyneleitä kun sain yhteyden ja minua tultiin heti hakemaan. Oli kuulemma vain päässyt unohtumaan että minä olin tulossa.

Uusi työpaikkani oli ns. työ-hostelli, missä etsitään työntekijöille töitä ja järjestetään kuljetus työpaikoille. Työ oli pää-asiassa taas rypäleiden poimintaa, mutta oli muutamia muita maatalouteen liittyvää työpaikkaa. Hostellissa olikin taas kansainvälinen meininki ja mahtavia ihmisiä. Toivottavasti ainakin muutaman kanssa tulisi pidettyä yhteyttä jatkossa.
Siellä viihdyin kolme viikkoa ja kun sopivasti rypälekausi päättyi niin kuulin, että vanhat matkakumppanini olivat lähdössä Adelaideen. Sovittiin treffit sinne ja siitä eteenpäin matkustinkin heidän kanssa.

Ajettiin autolla halki OutBackin ja nähtiin yhdessä AyersRock, Olgas ja Kings Canyon. Aivan mahtavaa. Siitä matka jatkui kohti itä rannikkoa ja Cairnsia. Siellä porukkamme taas hajosi, kun toisen uusista ystävistäni piti palata Suomeen aiemmin kuin meidän muiden. Etsimme hieman töitä, mutta taas törmättiin samaan ongelmaan eli ei ollut aikaa jäädä kolmeksi kuukaudeksi. Päätimme lopettaa työt ja nauttia niistä muutamista viikoista, mitä meillä oli jäljellä. Se tietenkin edellytti, että jouduin nöyränä tyttönä soittamaan kotiin ja pyytämään rahaa. Kyllä harmitti, kun olin niin vakaasti päättänyt, etten pyydä rahaa. Onneksi kotona ymmärrettiin.

Joka tapauksessa pääsin toteuttamaan yhden suurimmista haaveistani ja menin sukelluskurssille. Aivan mahtavaa! Great Barrier Reef on todella kaunis ja olen todella onnellinen, että näin myös sen vedenalaiset maisemat. Mukavaa tietysti oli, että samalla sain kansainvälisen sukellusluvan. Kävimme myös purjehdusretkellä ja en ole eläessäni nähnyt niin valkoista hiekkaa. White heavenbeach on todella nimensä veroinen. Sielläkin kohdallemme osui todella mukavia ihmisiä, kun meillä oli 22 henkeä samalla laivalla ja tosi kiva porukka henki.

Siitä matka jatkui ja menimme viikoksi WWOOF-aamaan eli ohjelman nimi tulee Willing Workers On Organic Farmms. Ohjelman ideana on, että saat majoituksen ja ruoat ilmaiseksi, jos teet töitä 4-6 tuntia päivä. Pääsimme aivan ihanan perheen luo, jotka olivat aitoja ausseja tai no rouva oli kyllä englantilainen, mutta silti. Perheessä oli kolme poikaa ja kaikki kohteli meitä, kuin perheen jäseniä. Meidät jopa pyydettiin paikalliseen kyläkouluun kertomaan lapsille Suomesta. Lapset oli aivan ihmeissään, kun kerroimme Suomen monista järvistä ja tietenkin joulupukista ja poroista. Siinä viikko vierähtikin todella nopeasti ja matka jatkui muutamaa pysähdystä lukuun ottamatta takaisin Sydneyyn ja pian kotiin. Viimeinen viikko olikin melkoista aamujen laskemista, vaikka yritimme nauttia viimeisistä päivistä. Silti siinä vaiheessa oli jo tosi kova ikävä kotiin ja kertomaan kaikista kokemuksista.

En voi mitään muuta, kuin suositella kaikille. Kannattaa kuitenkin suunnitella matka hyvissä ajoin, mutta varautua muutoksiin. Rohkeasti vain tutustumaan uusiin ihmisiin ja paikkoihin!

- Tiina 

Takaisin