Hei! Ja terveisiä maapallon toiselta laidalta.

Saavuin Uuteen-Seelantiin lokakuussa. Syynä maisemanvaihtoon oli epätietoisuus tulevaisuuden suunnasta sekä kiinnostus nähdä eteläinen tähtitaivas. Itse kun olen ollut tähtiharrastaja pienestä pitäen. Laskeuduin Aucklandiin lokakuun puolivälissä ja vietin siellä kaksi viikkoa, ennen kuin hain töihin farmille. Sain paikan eteläsaarelta pienen Fairlie-nimisen kylän ulkopuolelta, jossa vietin kolme kuukautta lehmiä lypsäen. Sen jälkeen ajauduin Lake Tekapoon, jossa aloin työskennellä paikallisella observatoriolla tähtinäytöksiä tarjoavalle yhtiölle. Sillä tiellä olen tätä juttua kirjoittaessani edelleen. :)

Tähtiharrastajalle moinen työpaikka on tietysti unelmien täyttymys, joten minulla ei ole täältä mikään kiire pois. Työnantajani auttoivat viisumianomuksen kanssa, joten sain hankittua rehellisen työviisumin, joka on voimassa ensi vuoteen. Paperisota oli kammottavinta mitä olen koskaan kokenut, mutta itsepintaisuus kannatti.

Maanviljelys on Uuden-Seelannin selkäranka. Itse työskentelin farmilla, jossa oli 450 lypsettävää - paikallisen mittakaavan mukaan melko pieni maatila. Naapureilla lehmien luku lähenteli tuhatta päätä. WWOOFING ja FHINZING ovat ohjelmia, joiden kautta voi hakea palkattomaan farmityöhön. Niissä työn vastineeksi saa ruoan ja majoituksen. Mutta jos on kovaa työtä pelkäämätön nuori, kannattaa myös hakea palkalliseen farmityön! Itselläni ei kokemusta juuri ollut, mutta se ei haitannut, sillä työn kyllä oppii nopeasti - kunhan ei pelkää eläimiä. Uuden-Seelannin minimipalkka on (huhtikuusta 2008 lähtien) $12 tunnilta, ja se on tietysti farmeilla normaalipalkka, mutta itse tein noin 50 tuntia viikossa ja sain lisäksi ilmaisen majoituksen, maidon, lihan ja jopa auton käyttööni.

Normaali työpäivä alkoi noin aamuviideltä, sillä aamulypsyn piti olla ohitse yhdeksään mennessä. Tunnin aamupalan jälkeen päivä kului rattoisasti myrkyttäen ohdakkeita pellolla. Lounaan jälkeen olikin aika ajaa lehmät sisään iltapäivän lypsyä varten, joka oli ohi iltakuuteen mennessä. Siihen päivä sitten päättyikin, nukkumaan tuli yleensä mentyä yhdeksältä illalla...

Uuden-Seelannin saaret ovat sen verran pieniä, ettei meri ole koskaan kaukana. Tässä ihailen Tyyntä Valtamerta. (Vaikkei se koskaan olekaan tyyni.) Itämereen verrattuna valtameri vaikuttaa raskaalta. Sen rannalla seisoessa tulee helposti ajateltua, että tuon horisontin takaa uusi päivä vyöryy aina aamuisin. Mahtava fiilis. Ja jos on onnekas, saattaa vedessä nähdä valaita, delfiinejä tai pingviinejä - varsinkin eteläsaarella.

Pohjois- ja eteläsaari poikkeavat toisistaan kuin kaksi eri maailmaa. Pohjoissaari muistuttaa osin Skotlantia kumpuilevine kukkuloineen, mutta se on myös täynnä vulkaanista toimintaa. Pelkästään Aucklandissa voi laskea yli 50 sammunutta tulivuorta ja Rotoruassa keskellä pohjoissaarta höyryä pursuaa katukivien välistä ilmaan. Koko kaupunki haisee mädille kananmunille. Erikoinen kokemus sekin. 

Itse pidän kuitenkin enemmän etelästä. Eteläsaaren halki kulkee vuorijono nimeltä Eteläiset Alpit. (Aika pian alkaa puhua vain Alpeista, ja se jos mikä sekoittaa eurooppalaisen turistin pään.) Mt Cook on huipuista korkein, n. 3750m. Se näkyy kuvassa horisontissa, edessä oleva järvi on nimeltään Lake Pukaki.  

Paikallinen ruokakulttuuri on vaihtelevaa. Tummaa leipää ei tietysti saa lähes mistään, mutta vaalea paahtoleipä on suosiossa. Paikalliset levittävät leivän päälle hunajaa tai Marmite sekä Vegemite -nimisiä tököttejä jotka näyttävät lähinnä kengänpohjasta kaavitulta rasvalta. Kannattaa silti maistaa, vaikka suurin osa ei mausta pidäkään.

Moro-patukoita saa eri makuisina, mutta kaikki ovat kuitenkin Mars-patukan tyyppisiä. Herkullisia kylläkin. Juomista voi sanoa, että täkäläiset juovat lähinnä olutta, varsinkin Speight's-oluesta on tullut paikallinen ikoni. Se on lisäksi juotavaa, vaikka itse en oluesta välittänyt Suomessa hiukkaakaan. Mutta siidereitä täältä on turha hakea. Viinejä sen sijaan myydään ruokakaupassa. Kahvikupin hinta on n. 3,50-4 dollaria. Suodatinkahvia ei saa juuri mistään, valikoimassa on yleensä Flat white, Latte, Cappuccino, Moccaccino, jne. 

"Eikä ole, se on Mitsubishi..." Vasemmanpuoleinen liikenne vaatii aluksi hiukan totuttelua, mutta itse aloin nähdä painajaisia oikeanpuoleisesta liikenteestä pari viikkoa autoa ajettuani. Kaikkeen tottuu. Kannattaa kuitenkin varautua oman auton hankkimiseen tai vuokraamiseen, jos aikoo liikkua suurkaupunkien ulkopuolella. Bussiverkosto vaikuttaa aluksi hyvältä, mutta muutamiin mielenkiintoisiin paikkoihin ei busseja kulje ensinkään ja isompiinkin keskuksiin joskus vain kerran päivässä. Lisäksi välimatkat ovat joskus yllättävän pitkiä.   

Tiet ovat täällä kyllä mahtavia. Nopeusrajoitus on 100km tunnissa, taajamissa 50 tai 60 kph. Teillä ei ole liikennettä juuri nimeksikään keskikesää ja suurkaupunkeja lukuunottamatta. Maisemat ovat upeita. Kuvassa oleva auto on omani, maksoin siitä suunnilleen 700 euroa. Halvemmallakin olisi saanut. Täällä on paljon hiekkateitä, mutta nekin hyvässä kunnossa. Ford tarkoittaa tien poikki kulkevaa kuoppaa, jossa vesi virtaa tien yli sateisella säällä. Suomalaiselle suurin outous tulee vastaan talvisin, kun monet pääteistä joudutaan sulkemaan lumentulon takia. Mutta varsinkin solat menevät helposti tukkeeseen lumimyrskyssä. Lake Tekapokin on joskus eristyksissä kun kaikki tänne johtavat tiet ovat poikki. Talvirenkaita ei tunneta, paikalliset käyttävät lumiketjuja tarpeen vaatiessa.

Vasemman yläkulman liikennemerkki on yksi vauhdikkaimmista mitä olen koskaan nähnyt. Uusi-Seelanti on geologisesti sen verran nuori maa, että täällä pitää joskus ihan tosissaan katsoa, mihin jalkansa pistää. Täällä eletään jatkuvasti maanjäristysten, tulvien, myrskyjen, maanvyöryjen, hyökyaaltojen ja tulivuorenpurkausten uhassa. Ne tuovat oman suolansa arkeen... Vaikkei uhka kovin suuri olekaan, muistuttavat viranomaiset usein, miten pitää käyttäytyä hätätilan sattuessa. 

Kesäkuussa kiersin muutaman viikon Uutta-Seelantia reppumatkailijoiden bussilla. Tässä oltiin patikoimassa Franz Josefin jäätiköllä. Päivä oli upea ja maisemat tietysti päätähuimaavia. Vastaavanlaisia kokemuksia maa on pullollaan. Siinä on vain mielikuvitus, pelkokerroin ja budjetti vastassa.  

Paikalliset maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita. Ei mikään ihme, että Taru Sormusten Herrasta -elokuva kuvattiin täällä. Nämä paikat ovat vain muutama kymmenen kilometriä Lake Tekaposta vuorten suuntaan. Retkelle tarvitaan tietysti nelivetoinen auto ja runsaasti vettä mutta fiilis on upea. Jäätikköjärviä, jyrkkiä vuoria, ei yhtään ihmistä näköpiirissä... Vain muutamia villieläimiä rinteillä. Ja kaikille LOTR-faneille tietysti mahdottomasti nähtävää. Kuvauspaikkoja, museoita, rekvisiittaa...

Nyt asun siis Lake Tekapossa. Järven rannalla sijaitseva pieni kivikirkko on maankuulu. Se tulee vastaan postikorteissa, opaskirjoissa, matkamuistoissa... Lake Tekapon kylä on pikkuruinen, vain noin 300 asukasta. Minuun viitataan täällä usein vain sanomalla "that Finnish girl". :) Paikalliset ovat yleensä kovin kiinnostuneita vieraista kulttuureista. Suomesta ei paljon tiedetä, mutta kaikki sieltä tänne saapujat joutuvat varautumaan pitkiin selityksiin Suomen taloudesta, viennistä, maantieteestä ja historiasta. Suurin shokki saattaa tulla, kun näkee, miten talot täällä on rakennettu. Talossa, jossa asun, on ikkunoissa yksinkertaiset lasit. Ja täällä sentään voi talvisin lämpötila laskea yöllä -10 pakkasasteen tietämille... Keskitalvella usein kun aamulla heräsi, olivat ikkunat jäässä - sisäpuolelta. Kesällä heppoinen rakentaminen ei haittaa, mutta oli kyllä aika kokemus asua talossa, jossa on jatkuvasti sisällä noin +10 astetta lämmintä. :P

Observatorio, jossa tähtinäytöksiä pidämme, on aivan Tekapon vieressä, kukkulalla nimeltä Mt John. Se on yli tuhat metriä merenpinnasta, mutta paikalliset kutsuvat sitä näppyläksi, sillä monet vuoret lähistöllä ovat ainakin kolme kertaa korkeampia. Työ on mahtavaa, sillä eteläinen tähtitaivas on vertaansa vailla. Tulevaisuus näyttää, kuinka kauaksi aikaa tänne tulee jäätyä.  

Aika on kulunut nopeasti, mutta se on ollut mahtavaa. Suosittelen Working holiday -kokemusta kaikille ennakkoluulottomille ja uskaliaille persoonille. Ei ole helppoa lähteä yksin maapallon toiselle puolelle maahan, jossa ei suomea puhuta ja kulttuuri on erilaista, vaikka suurin osa asioista tuttuja onkin. Mutta Uusi-Seelanti on yksi maailman parhaimmista maista sellaiseen kokemukseen. Paikalliset ovat ystävällisiä ja helppoja lähestyä. Huumorintajua löytyy, suurimmaksi osaksi kieli poskessa -asenteella. Joten siitä vain maailmanvalloitukseen!

Hauskaa jatkoa sinne suuntaan!

- Eeva-Kaisa

Takaisin