Ensimmäinen asia, jonka EVS-vaparina opin, oli että projektiin kuuluvat olennaisena osana uskomattomiltakin tuntuvat käänteet. Tai ainakin niin oli minun kohdallani; seikkailuni alkoi eteläitalialaisesta taidekeskuksesta, mutta yllättävien ongelmien vuoksi koko paikka suljettiin. Jo parin viikon päästä löysinkin itseni toiselta puolelta maata, kokonaan erilaisen ympäristön, työn ja ihmisten parista.
Uusi isäntäjärjestö sijaitsi Spoletossa, uneliaassa keskiaikaisessa pikkukaupungissa tunnin junamatkan päässä Roomasta.

Saapuessani minulla - sen paremmin kuin järjestölläkään - ei ollut aavistusta työnkuvastani tai asuinpaikasta, sillä varsinaisen projektin oli määrä alkaa vasta myöhemmin. Italialaiseen tapaan kaikki kuitenkin järjestyi sen kummempia murehtimatta; pääsin töihin ikivanhaan teatteritaloon, joka oli juuri valmistautumassa suuriin festareihin. Sosiaalisiin italialaisiin on helppo tutustua, ja niin asuntokin löytyi nopeasti teatterin muusikkojen kommuunista. Alun yllätyksien jälkeen elämä tasaantui. Vähitellen aloin huomata, kuinka totaalinen olikaan sukellukseni uuteen - ja silloin iski myös kulttuurishokki. Yhtäkkiä kaikki tuntui olevan aivan väärinpäin; työni Carmenia harjoittelevan oopperaryhmän juoksevana assistenttina ei olisi voinut olla kauempana omasta alastani, yltiöpäinen sosiaalisuus kotona ja töissä uuvutti, labyrinttimäisen kaupungin sokkeloihin eksyminen alkoi jo kypsyttää ja arkisimmistakin tilanteista tuli mutkikkaita minulle uppo-oudon kielen takia.

Kulttuurishokista ja turhautumisesta selviää perehtymällä entistä tarmokkaammin paikalliseen elämänmenoon. Kiemuraiset kujat tulivat tutuiksi vain eksymällä, samoin kielen oppii puhumalla - vaikka aluksi käyttäen ainoastaan niitä kahta fraasia, jotka sattuu muistamaan. Ja kun kieli oli jotenkin hallussa, muuttui työkin haastavampien tehtävien myötä mielenkiintoisemmaksi, ihmissuhteista nyt puhumattakaan. Ylisosiaalisesta kommuunielosta hengähdystauon saattoi pitää hyppäämällä viikonloppuna vaikkapa Roomaan vievään junaan. Isäntäjärjestöni suhtautui työaikoihin suurpiirteisesti, joten pystyin kiertelemään maata vähän laajemminkin ja tapaamaan muita vapaaehtoisia. Taskurahasta riitti yllättävän moneen reissuun, sillä normaaliin elelyyn rahaa ei kulunut paljoakaan.

Puolessavälissä vapaaehtoisjaksoa elämäni muuttui hieman, kun varsinainen projekti alkoi ja kaupunkiin saapui seitsemän muuta EVS-vaparia. Vaihdoin niin työpaikkaa kuin asuntoakin, sillä muutin asumaan samaan taloon toisten vapaaehtoisten kanssa, kun rupesimme toimittamaan yhdessä nuorten tiedotuslehteä. Yhtäkkiä kielivaikeuksia ja italialaisia tapoja ei tarvinnutkaan enää hämmästellä yksin, mutta samalla haasteeksi tuli kulttuuritaustoiltaan erilaisten vapaaehtoisten yhteistyö 24 h vuorokaudessa. Yksi mukavimmista asioista vapaaehtoisjaksossani olikin, että italialaisten lisäksi puolessa vuodessa ehdin saada ystäviä myös monista muualta Euroopasta kotoisin olevista vapaaehtoisista.

Projektini suurin konkreettinen anti liittyi näin jälkeenpäin ajateltuna juuri monikulttuurisuuteen ja kieliin; ns. ammatillisessa mielessä vapaaehtoistyö ei tarjonnut minulle mitään mullistavaa, sillä työnkuvani muuttui projektinvaihdon takia alun perin suunnitellusta täysin. Eikä vapaaehtoiselle annettava vastuu ja työn suorittamiseen liittyvä vapaus ole useinkaan kovin suuri; vapari on paikallisessa työtiimissä enemmänkin lisäapuna ja oppijana. Siis joustavuutta ja sopeutumiskykyä tarvitaan paljon, mutta palkinnoksi saakin sitten ainutlaatuisen selviytymiskokemuksen. EVS-projektista on mahdotonta antaa yleispätevää kuvausta, sillä jokainen vapaaehtoisjakso on ihmisistä, paikasta ja sattumasta riippuen täysin erilainen ja ennalta-arvaamaton. Kaikessa värikkyydessään se on kuitenkin tilaisuus, johon kannattaa ehdottomasti tarttua.

Anni

Related