Essin vapaaehtoisleiri Ranskassa

Vietin 17 päivää elämästäni "teinileirillä" Keski-Ranskassa sijaitsevassa pikkukylässä nimeltä Volvic. Leirin osallistujat olivat 15–17-vuotiaita ja tulivat Ranskan lisäksi Turkista, Italiasta, Belgiasta, Slovakiasta ja USA:sta. Itse olin ainoa suomalainen. Se oli ensimmäinen kertani Ranskassa, ja myös ensimmäinen kertani yksin ulkomailla.

Ranskaan saavuttuani vietin ensin muutaman päivää itsenäisesti Pariisissa. Lähtöaamuna Volviciin aiemmin niin selkeältä tuntunut Pariisin metroverkosto alkoi tuntua mahdottomalta ymmärtää - pelkästään vihreitä linjoja oli neljä erilaista, puhumattakaan punaisesta ja kaikista sen eri sävyistä... Seikkailun, hortoilun ja kiroamisen jälkeen päädyin kuin päädyinkin ruuhkaiselle Gare Lyonin juna-asemalle ja tuskaisen lipunjonotuksen jälkeen jopa oikeaan junaan, juuri ja juuri ajoissa. Saavuin ensin Clermont-Ferrandiin, josta jatkoin jälleen Volviciin. Volvicin juna-asema oli vieläkin pienempi kuin osasin odottaa, ja se tuli minulle pienoisena shokkina. Saatoin vain miettiä mihin olinkaan pääni pistänyt... 

Kuten leirikirjeessä oli kerrottu, yövyimme teltoissa Volvicin jalkapallostadionilla. Itse sain telttakaverikseni tytön Salt Lake Citystä. Ensimmäisenä iltana ruokamme oli laitettu valmiiksi, ja jopa minut kasvissyöjänä ja amerikkalainen tyttö vegaanina oli otettu hyvin huomioon. Muulloin meille oli kokkausryhmät kullekin päivälle. Kun muut lähtivät työntekoon, kokkausryhmä jäi suureen telttaan laittamaan lounasta ja tiskaamaan. Ihmisten erilaiset ruokatottumukset aiheuttivat luonnollisesti mielenkiintoa ihmisissä. Hupia aiheuttivat mm. turkkilainen suola-vesi-jogurttijuoma ja se, miten paljon Salt Lake Cityn tyttö oli tottunut käyttämään suolaa ruuassaan. Ja Ranskassa kun olimme, patonkia ja juustoa ei säästelty!

Itse työnä leirillä oli turistien suosiman vuorille vievän vaelluspolun kunnostaminen. Työskentelimme jokaisena arkipäivänä kello 9-12.30 välisenä aikana. Leikkasimme ruohoa, katkoimme oksia ja haravoimme paikkaa siistiksi. 

Jo aamu ja aamupäivä olivat niin helteisiä, että välillä työskentely tuntui todella rankalta. Onneksi juomataukoja sai pitää niin usein kuin halusi ja puolessa välissä työpäivää oli pidempi tauko. Toisten työmoraali tosin tuntui olevan niin löyhä, että heille koko työaika oli yhtä taukoa. Ensimmäisen päivän jälkeen fyysinen työ tuntui kropassa ja piikkipensaiden leikkaaminen näkyi naarmuina käsivarsissa. Työssä palkitsevaa oli kuitenkin se, että työn tuloksen näki käytännössä heti. Työtä riitti koko leirin ajaksi.

Töiden jälkeen vapaa-aikanamme lähdimme mm. retkille lähikaupunkeihin, kävimme rannalla, vaelsimme tulivuorilla, menimme konsertteihin ja pelasimme pelejä paikallisten nuorten kanssa. Päätimme aina yhdessä, mitä halusimme tehdä. Parasta oli kuitenkin ihan vain hengailu itse leiripaikalla, syvälliset juttelutuokiot jalkapallokatsomossa, auringossa makaaminen ja Unon pelaaminen suuressa teltassa. Jutut kävivät päivä päivältä hervottomammiksi, leirin omat inside-läpät lensivät, ihmiset lauloivat ja tanssivat ja leikkivät vesisotaa. Osan leiriläisistä kanssa tulin todella läheisiksi, varsinkin slovakialaisen tytön ja USA:laisen telttakaverini kanssa. Pystyimme juttelemaan kaikesta, ja tulimme siihen tulokseen, että vaikka maamme ovat hyvin erilaisia, ihmiset ovat kuitenkin pitkälti pohjimmiltaan samanlaisia.

Koska leirimme osallistujat olivat alaikäisiä, mukana leirillämme oli useampi ohjaaja, "animator", jotka järjestivät leirin ohjelman ja pitivät leiriä kasassa. Osalle leiriläisistä ohjaajien hieman heikko englannintaito tuli yllätyksenä. Osa leiriläisistä ei myöskään osannut puhua sanaakaan englantia, ja välillä tuntui, etteivät he halunneet edes yrittää. Kielimuuri luonnollisesti aiheutti katkoksia kommunikoinnissa ja myös sitä, että joihinkin leiriläisiin oli mahdotonta tutustua. Vielä kahdenkin viikon jälkeen osa ohjaajista yritti puhua minulle ranskaa, vaikka olin tehnyt selväksi, etten sitä ole opiskellut. Oli kuitenkin ilo huomata, miten niin oma kuin etenkin joidenkin ranskalaisten leiriläisten kielitaito parantui huimasti! Me ranskankielentaidottomat yritimme myös parhaamme mukaan oppia ranskalaisia (ja muunkin kielisiä!) sanoja ja lauseita. Vaikka suurin osa opituista asioista menikin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, muistan vielä niinkin tärkeän ilmaisun kuin "raastaa juustoa", ja opin sanomaan italiaksi "tulet kuolemaan!"  

Käytännössä aina kun erilaiset ihmiset asuvat toistensa kanssa lähes kolme viikkoa putkeen, toisen naama ja käytös alkavat jossain vaiheessa ärsyttää. Välillä leirillä ollessa tuntuikin, kuin olisi ollut mukana tositv-sarjassa. Esimerkiksi muuten niin mukavalle amerikkalaiselle kaverilleni sanonta "maassa maan tavalla" ei ollut selvästikään tuttu. Vaikka "ranskalainen logiikka" oli välillä täysin käsittämätöntä meille muillekin, meille oli helpompi sopeutua siihen ja mennä virran mukana kuin hänelle.  

Osa ranskalaisista paljastui myös välillä yllättävänkin suorapuheisiksi, suomalaisella mittakaavalla lähes ilkeiksi, jos joku asia heitä vaivasi. Yksi ongelma oli myös kypsyyserot - vastikään 15 vuotta täyttäneellä pojalla ja lähes 18-vuotiaalla tytöllä on väistämättä eri käsitys siitä, mikä on hauskaa ja mikä ei. Toinen leirin apuohjaajista ei myöskään vaikuttanut kovin ammattitaitoiselta - hän keksi omia sääntöjään, jotka eivät noudattaneet muiden valvojien sopimaa yleistä linjaa. Kuitenkin kun ongelmia tai väärinkäsityksiä syntyi, niistä pyrittiin puhumaan heti. Draamaa riitti myös positiivisessa mielessä - leirillämme syntyi ainakin yksi pariskunta. 

Leirin aikana en juurikaan potenut koti-ikävää, vaikka voin myöntää kaivanneeni suomalaista ruokaa ja tavallista suihkua. Lähteminen leiriltä herätti kaikissa sekavia tunteita - toisaalta oli ihanaa päästä kotiin, ja toisaalta todella kamalaa jättää kaikki ihmiset ja kaunis ja lämmin Ranska. Viimeisen junamatkan Volvicista Pariisiin matkustin neljän pariisilaisen leiriläisen kanssa. Hyvästely ilman kyyneliä oli mahdotonta, ja lentomatka Suomeen oli henkisesti raskas. Kulttuurishokki Suomeen palatessa tuntui paljon suuremmalta kuin Ranskaan saapuessa.

Nyt leirin loppumisesta on jo lähes kuukausi. Olen onnellinen, että uskalsin lähteä leirille, matkustaa yksin tuntemattomaan, haastaa itseni ja kielitaitoni, ja tehdä jotain konkreettista yhteisön hyödyksi. Opin olemaan itsenäisempi ja itsevarmempi. Olen pitänyt yhteyttä muihin leiriläisiin, ja ehkäpä seuraava ulkomaanmatkani suuntaakin Bratislavaan erästä leirikaveriani moikkaamaan. 

Kiitos Allianssille tästä mahdollisuudesta!

Essi

Related