Hetan vapaaehtoisleiri Liettuassa

Wittgenstein esitti, että ei ole suurempaa hätää kuin yhden yksilön hätä. Kun auttaa yhtä, pelastaa yhden ainutlaatuisen maailman. Niinpä jos ajatellaankin, että yksi ihminen ei voi pelastaa koko maailmaa, niin ainakin yhden yksittäisen maailman. Lopulta kun monta yksilöä muuttaa tapansa ja auttaa yksilöitä, tulee siitä massailmiö – ja maailma pelastuu. Tämä ajatus upposi minuun, joka olen aina ollut pieni (ja myönnän: ehkä myös hieman naiivi) maailmanparantaja, joka haluaisi syleillä maailman ehjäksi. Kuitenkin John Lennonin sanoin: "You may say I´m a dreamer, but I´m not the only one." Näine ajatuksineni päädyin vapaaehtoisleirille. 

Afrikka tai Intia olivat aluksi mielessä: siellähän riittäisi pelastettavaa. Päätin kuitenkin kokeilla ensin jotain vähemmän sokeeraavaa ja lähempää kohdetta. Lasten kanssa työskenteleminen kielten opettajana Liettuassa tuntui heti hyvältä kohteelta ja ajankohtakin oli sopiva. Joitakin kuukausia myöhemmin kesäkuun 11. päivä löysin itseni sitten harhailemasta Liettuan toiseksi suurimman kaupungin, Kaunasin juna-asemalta. Kaksi paikallista tyttöä opastivat minut perille kymmeniltä ohikulkijoilta kysellen, sillä ohjeet olivat bussiasemalta eivätkä täten päteneet. Lopulta toimisto kuitenkin löytyi ja jätin oppailleni kiitollisena Astuvan akka –korut muistoksi.

Toimistolla sitten selvisi, että muut vapaaehtoiset ovat tanskalainen Marc, ranskalaiset Amelie, Marine ja Suzanne sekä englantilainen poika - kaikki parikymppisiä. Viimeisin ei tosin koskaan saapunut. Tuolla kokoonpanolla opetimme sitten kymmenen päivää 150:lle 4-15 vuotta vanhoille lapsille kieliä Merkurijus-leirillä, joka sijaitsee 15 kilometriä Kaunasista. Leirikeskus oli keskellä metsää ja rakennettu Lenin-lapsileirejä varten, eikä uudistuksia sen jälkeen ole liiemmin tehty. Aikanaan siellä oli jopa 400 lasta, joten meidän leirillämme oli tilaa ja suihkuunkin pääsi vaivatta, vaikka niitä olikin vain yksi viidellekymmenelle hengelle.

Me vapaaehtoiset asutimme puista Villaa, joka oli alueen paras rakennus. Siitäkin tosin henki ajan patina romahduspisteessä olleesta parvekkeesta, kolmijalkaisesta sängystä ja paperin ohuista seinistä. Alkeelliset olot olivat kuitenkin osaltaan nostamassa leiritunnelmaa. Ainoana huolestutti lasten turvallisuus sellaisissa oloissa.

Puitteiden lisäksi kieli ja ruoka olivat eksoottisia. Liettuaa olisi kannattanut opiskella etukäteen kotimaassa, sillä kielitaito osoittautui oletettua heikommaksi. Osa leiriohjaajistakaan ei puhunut englantia, tosin on mainittava, että vastapainona pieni osa lapsista oli englannin puhumisessa ilmiömäisen hyviä. Kielimuuri ei kuitenkaan missään vaiheessa muodostunut esteeksi, eikä oikein hidasteeksikaan, sillä elekieli on universaali. Ruoka aiheutti taas ihmetystä, kun useimmiten ei osannut sanoa mitä lautasella oli. Kuuman maidon juomiseen tottuminenkin otti oman aikansa. Avoimuus ja ennakkoluuloton asenne ovat kuitenkin ratkaisevimpia uusia kulttuureita kohdatessa, eikä erilaisuutta kannata missään nimessä pelätä vaan ottaa ennemminkin rikkautena. Lopulta perinneruoistakin oppi pitämään.

Päiväohjelma alkoi aina klo. 8.40 aamujumpalla, jonka jälkeen siirryttiin aamupalalle, joka vaihteli makeasta riisistä voileipiin tai muroihin. Tämän jälkeen lapset saivat valita esim. koripallon, uinnin, pöytätenniksen tai tanssin. Oma oppituntimme oli virallisen aikataulun mukaan kahdeltatoista, jonka aikana pyöri muitakin aktiviteetteja. Käytännössä kuitenkin vedimme laululeikkejä ja kulttuurikatsauksia läpi päivän silloin kuin lapsia kerääntyi enemmän. Lounas oli puoli kahdelta, jonka jälkeen oli muutama tunti vapaa-aikaa oleskelulle. Lapset treenasivat sinä aikana usein illan esityksiä, sillä viideltä oli lähes päivittäin joku show. Seitsemältä oli useimmiten illallinen ja yhdeksästä kahteentoista disko.

Tavallisesta päivärytmistä poikettiin mm. urheilupäivänä, jolloin lapset vietiin metsään koko päiväksi kisailemaan ja pelaamaan sekä vanhempien vierailupäivänä, jona oli vain pari tuntia esityksiä. Mekin valmistimme vanhempien päivää varten lasten kanssa kulttuurien eroista kertovan sketsin ja rivitanssiesityksen, jotka onnistuivat loistavasti siihen nähden, että porukka vaihtui jatkuvasti. Vapaaehtoisten kanssa teimme myös yhden puolenpäivän retken Kaunasiin ja pidimme vapaaillan hunajakakun ja kynttilöiden kanssa sähköjen ollessa poikki.

Mieleen erityisesti jäi lasten kanssa sateessa tanssiminen, lukemattomat treenit, orpopoikien kylvettäminen sekä viimeisen illan "crying club". Enkelinäänisen Mindagasin laulu, täydellisen brittienglannin TV:stä oppinut Doumas kuolemattomine lauseineen ("This is the most beautiful day of my life. I hope it will never end") ja Tetas, joka tervehti yhden päivän aikana 35 kertaa eivät unohdu varmasti koskaan. Lapsia jäikin ikävä, sillä heihin ehti kiintyä, eikä heistä kuule ehkä enää koskaan, kun taas esimerkiksi muiden vapaaehtoisten kanssa olemme jo pitäneet yhteyttä. Matkan jälkeen olenkin miettinyt paljon, mitä lapsille ja varsinkin orvoille käy? Pääsevätkö lahjakkuudet oikeuksiinsa ja mikä ehkä tärkeintä: tuleeko heistä onnellisia? Olo onkin haikea kuvia katsellessa ja muistellessa – kokemus kasvatti monella tasolla ja laittoi miettimään monia kysymyksiä ja arvoja. Matka myös varmisti sen, että tulen tekemään vapaaehtoistyötä jatkossakin. Varmasti. Ehkä lähden jokin päivä vielä Afrikkaankin.

Heta

Related