Nyt kun ajattelin tätä mennyttä vuotta niin ei sitä auta muu kuin hymyillä. Muistelen, miten stressasin täällä Suomessa EVS-vapaaehtoisille järjestetyssä lähtövalmennuksessa kaikkea maan ja taivaan välillä: keneen otan yhteyttä, jos jokin menee pieleen, riittääkö ruokaraha, kuka tulee olemaan ’tukihenkilöni’ Ranskassa (ja onko hän mukava?!), miten AXA-vakuutus toimii... lista jatkui loputtomiin. Ensimmäisestä päivästä Ranskasta en muista muuta kuin sen, miten tuleva pomoni ja tukihenkilöni odotti minua juna-asemalle niin ’ranskalaisen’ näköisenä kuin voisi ikinä kuvitella: hyvin trimmatut viikset, baskeri päässä, boheemi takki päällä ja kaulaliina huolettomasti kaulan ympäri kietaistuna, kädessään oranssi järjestön lappunen, jotta tunnistaisin hänet. Noin kuukauden Ranskassa asumisen jälkeen tajusin, että stressaaminen oli aivan tervettä siinä tilanteessa, mutta tarpeetonta.

Työskentelin Lillessä (Pariisista tunnin pohjoiseen junalla) 9,5 kuukautta Unis-Cité nimisessä järjestössä. Järjestössä oli yhteensä 48 vapaaehtoista, joista vain kolme meistä eivät olleet ranskalaisia: puolalainen Karolina, saksalainen Martina, ja minä. Näiden tyttöjen kanssa asuin vähän alle vuoden. Unis-Cité jakoi 48 vapaaehtoista kuuteen ryhmään, joista kolmessa oli vain 7 ranskalaista ja lisäksi yksi EVS-vapaaehtoinen. Se, että en työskentelisi Karolinan ja Martinan kanssa tuntui aluksi hieman pelottavalta, mutta loppujen lopuksi näin oli parempi; olisi ollut liian helppoa luoda ’ulkomaalaisten kupla’, jolloin emme olisi tutustuneet lainkaan yhtä hyvin ’oikeisiin’ ranskalaisiin.

Jokaisella tiimillä oli 5-8 projektia. Meidän tiimimme työskenteli mm. vanhainkodissa, kehitysvammaisten ranskalaisten aikuisten asuntolassa, botaanisessa puutarhassa, kiertelimme läheisen kaupungin lähiöiden kouluissa opettamassa lapsille ympäristöstä, kierrätyksestä, ja kestävästä kehityksestä pelien, näytelmien ja yhteisten aktiviteettien kautta, sekä järjestimme kunnantalon kanssa ”La Semaine de Développment Durable”:n – kestävän kehityksen promootioviikon. Meillä oli aina yhdessä viikossa monta projektia, esim. maanantaina ja tiistaina olimme kouluissa lasten kanssa, keskiviikkona meillä oli jokaviikkoinen kokous tiimin koordinaattorin kanssa (joka oli myös Unis-Citén työntekijä), ja myöhemmin menimme lähiöihin lukemaan kirjoja lasten kanssa (tämä oli myös yksi projektimme). Aina torstaisin olimme vanhainkodissa järjestämässä aktiviteetteja vanhuksille, ja joka perjantai olimme kehitysvammaisten ihmisten asuntolassa.

Sen lisäksi, että opimme valtavasti jokaisessa projektissa pelkästään jo sen takia, että ne olivat niin erilaisia, opimme myös ns. ’diplomatiaa’. Varsinkin meidän tiimissä me kaikki olimme niin erilaisia ja meillä oli niin eriäviä mielipiteitä, että välillä ihan helppojenkin valintojen tekeminen oli todella hankalaa. Näissä tilanteissa suomalaisena huomasin myös selvästi kulttuurien välisiä eroja ongelmanratkaisussa: tiimissäni alettiin heti maalailemaan pahimpia mahdollisia skenaarioita jo ennen kuin mitään ongelmaa edes oikeastaan oli, ja monet projekteissa ilmenevät ongelmat heijastettiin henkilökohtaiselle tasolle, joten tiimiläisten välillä oli myös usein ongelmia. Vaikka alussa olikin vaikeaa päästä ’samalle aaltopituudelle’, pääsimme sille loppujen lopuksi ja tulimme valtavan hyvin toimeen. Lopuksi erilaisuutemme olikin rikkaus, emme koskaan tylsistyneet toistemme seurassa, sillä toisista oli aina jotain uutta opittavaa, ja saimme nähdä asioita uusin silmin.

Ranskassa järjestettiin myös EVS-ohjelman mukaisesti tulo- ja väliaikavalmennukset. Näissä valmennuksissa oli muita Ranskassa työskenteleviä eurooppalaisia vapaaehtoisia. Jokainen valmennus oli hyvä tilaisuus tutustua samassa tilanteessa oleviin nuoriin, jakaa kokemuksia, huolia, ja tietenkin tutustua Ranskan muihin osiin (minun kohdallani esimerkiksi jokainen valmennus järjestettiin eri maanosassa). Unis-Cité järjesti myös erilaisia tapahtumia vuoden mittaan. Lähdimme kerran esim. Pariisiin viikonlopuksi kaikkien 48 vapaaehtoisen kanssa Unis-Citén kansalliseen kokoukseen, jossa oli yli 900 UC:n muuta vapaaehtoista (tapasimme mm. Pariisin pormestarin). Viikonloppu tuntui menevän ohi niin nopeasti, että paljon ei jäänyt mieleen, muuta kuin mieletön energia ja hyväntuulisuus kun valloitimme satojen oranssi-paitaisten vapaaehtoisten kanssa Pariisin metrolinjat ja kadut (oranssi on UC:n tunnusväri) samalla kun liikuimme paikasta toiseen.

Vapaa-aikaakin meillä oli. Työn ulkopuolella vietimme hyvin paljon aikaa ranskalaisten vapaaehtoisten kanssa. Parin kuukauden päästä kuitenkin kahden muun EVS-vapaaehtoisen kanssa tajusimme, että on myös hyvin tärkeää tutustua muihin ranskalaisiin, jotka eivät ole Unis-Citéssä. Tätä kautta tutustuimme myös Lilleen aivan eri tavalla, usein vapaaehtoiset pyörivät aina samoissa paikoissa. Hyvin tärkeää oli myös oppia antamaan itselleen aikaa ja oikeuden olla yksin ja rauhassa – kaiken uuden hälinän keskellä menee usein pää niin pyörälle, että ei muista rentoutua.

En vaihtaisi tätä vuotta pois mistään hinnasta. Loppujen lopuksi sain tosi hyviä ranskalaisia kavereita (aluksi pelkäsin, että tämä tulee olemaan aivan mahdotonta, pitihän sitä kommunikoida RANSKAKSI hyvänen aika sentään!), ja loistavia kokemuksia, joita muistelen lämmöllä varmaan loppuikäni. Tuskin olen edes vielä ehtinyt Ranskasta lähteäkään kun suunnittelen jo sinne paluuta.

Merci pour cette année!

Inari

Related