Karinin vapaaehtoisleiri Saksassa

Kesä lähestyi ja olin monta kuukautta yrittänyt etsiä töitä, mutten ollut saanut työpaikkaa. Olin kuitenkin ollut opiskelun ohessa osa-aikaisesti töissä ja tiesin, että saisin ilomielin jatkaa töitä myös kesällä, mutta vajaa kaksi vuotta samaa työtä tehneenä kaipasin jotain uutta.  Niinpä aloin tutkia mahdollisuuksiani löytää jonkinlaista työtä ulkomailta, ja hainkin ensin Allianssin kautta Work Experience in Germany -ohjelmaan. Sijoittamiseni kuitenkin venyi ja venyi siitepölyallergioideni takia ja kun sopivaa paikkaa ei näyttänyt löytyvän, minulle kerrottiin toimistolta, että jos olisin kiinnostunut vapaaehtoistyöstä, Saksasta voisi vielä leiripaikka löytyä. Tutkin tarjolla olevia mahdollisuuksia ja kirjoitin hakemukseni. Kului vajaa viikko ja sain tietää, ettei millään hakemukseen merkitsemälläni leirillä ollut tilaa, mutta sen sijaan minulle tarjottiin leiripaikkaa Ecotopia-festarin järjestämiseen keskittyvältä työleiriltä ja otinkin sen käytännössä heti vastaan. Pian tämän jälkeen istuin Allianssi-talossa lähtijävalmennuksessa kuunnellen kiinnostuneena kaikkea mahdollista informaatiota rokotuksista vakuutuksiin. Tunsin oloni yhtä aikaa jännittyneeksi ja levolliseksi; jännitin tulevaa reissuani, mutta minua rauhoitti tieto, että joku oli selvästikin laatinut toimintaohjeet puolestani sen varalle, ettei kaikki menisikään niin kuin pitäisi ja infotilaisuudessa keskityttiinkin pitkälti juuri mahdollisten ongelmatilanteiden ehkäisyyn ja ratkaisemiseen.

Aika lähtijävalmennuksen ja leirini välillä kului hitaasti, päivä päivältä, mutta toisaalta ennen kuin huomasinkaan, olin saanut leirini infosheetin ja oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Siihen asti olin ollut suhteellisen varma siitä, että vaikeasta näkövammasta huolimatta kaikki menisi hyvin, mutta nyt iski paniikki ja kanssani iltaa istumaan tulleiden kavereideni lähdettyä soitin äidilleni ilmoittaen, että reissu menisi varmasti ihan pieleen. En ollut aiemmin ollut ulkomailla omin päin ja nyt minun oli tarkoitus ensin lentää Berliiniin ja jatkaa sieltä junalla Wiesenburgiin, pikkukaupunkiin (tai oikeastaan -kylään), joka on noin 80 kilometriä Berliinistä lounaaseen. Olin kyllä ollut yhteydessä lentoyhtiöön, jotta minut opastettaisiin lentokentällä oikeaan paikkaan ja Deutsche Bahniin, jotta saisin apua junaan nousussa Berliinissä - Wiesenburgissa heillä ei ollut henkilökuntaa auttamassa. Asemalta leiripaikalle minun tuli selvitä itse, toiselta ryhmänjohtajaltamme saamieni kirjallisten ohjeiden perusteella.

Matkani Saksaan sujui hyvin, joskin lentokenttäopastuksen ilmoituksessa oli jotain häikkää, ja Check in-virkailija joutui ilmoittamaan uudelleen jonnekin, että minut pitäisi tosiaan tulla aulasta asti hakemaan. Saksan päässä kaikki sujuikin sitten ongelmitta ja jo lentokoneen ovelta eteenpäin pääsin harjoittelemaan puolisentoista vuotta jossain aivolohkojen peränurkassa lojunutta saksan kieltä. Otin taksin lentokentältä rautatieasemalle, koska en ollut varma, ehtisinkö bussilla junaani. Sadepisaroiden ryöpytessä taksin ikkunalasia vasten ja kuljettajan kanssa saksaksi keskustellessa valtaisa onnistumisen tunne alkoi hiipiä sisälleni, ja rautatieasemalle päästyäni, opastajan saatettua minut oikealle raiteelle ja yksin siinä odottaessani "Meine Damen und Herren"-alkuisten kuulutusten kaikuessa ja pikkulasten jutellessa vanhemmilleen en voinut muuta kuin hymyillä. Oikean junan saapuessa opas oli taas läsnä ja puhui puolestani konduktöörille, jotta tämä tulisi varmistamaan, että pääsen jäämään oikealla asemalla pois. Etukäteen netistä olin lukenut, että Saksassa junien kuulutukset olisivat epäselviä, mutta minulla ei ollut mitään ongelmia saada niistä selvää, ja ihastelin sitä, miten asemalle tultaessa kerrottiin aina myös se, kumman puoleiset ovet aukeaisivat.

Matka asemalta leiripaikalle olikin sitten jo vähän haasteellisempi. Onneksi Wiesenburgissa ei satanut, sillä muuten olisin ehtinyt kastua ihan kunnolla. Noin kilometrin matkaan käytin kolme varttia, koska en ensin löytänyt oikeaa polkua vaan menin liikaa eteenpäin. Kävellessäni tuota liian kaukana olevaa metsätietä pitkin näin onneksi jotain valkoista vasemmalla puolellani puiden välistä ja päättelin, että sen valkoisen möntin oli pakko olla teltta. Suunnistin siis takaisin ja käveltyäni vielä kerran väärää, upottavaksi käyvää polkua pitkin ja palattuani sen alkuun huomasin, että risteyksestä lähti toinenkin polku, joka osoittautui paremmaksi kulkea, oikeaksi tieksi. Jonkin matkan päässä polun vieressä oli asuntoauto ja sen luona olevalta naiselta varmistin olevani oikeassa paikassa. Nainen kehotti minua jatkamaan eteenpäin ja pian tulin aukealle, jossa minua vastaan tulivat ryhmänjohtajani - olin perillä, ensimmäisenä kaikista vapaaehtoisista. Olin suorittanut ensimmäisen osan suuresta seikkailustani ja edessäni oli vielä kolme viikkoa samanlaista. On vaikeaa kuvailla, millaiselta minusta silloin tuntui. Siinä tunteessa sekoittuivat raivoisan energisoiva ilo ja jännitys sekä toisaalta jatkuva varuillaanolo.

Ensimmäiset päivät kuluivat vähän ihmetellessä ja tutustuessa muihin leiriläisiin. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä meidän pitäisi tehdä ja lähinnä muutaman tunnin työnteko piti sisällään kivien ja roskien keräilyä alueelta, jossa parin viikon päästä tuli olemaan useampi teltta pystyssä. Iltapäivisin vietimme siestaa vapaaehtoisista kolmasosan ollessa espanjalaisia ja teimme erilaisia ryhmäyttämisharjoituksia. Hiljalleen saimme enemmän töitä; opastetaulujen maalailua, kuoppien täyttämistä, nuotiopaikan ja erilaisten muiden alueiden rajaamista sekä "loppuhuipennuksena" pesualtaiden ja ulkoilmasuihkujen pystyttämistä. Aluksi työn vähäisyys harmitti minua, mutta kun festarin alku lähestyi ja töitä sen takia oli enemmän ja kun opin suhtautumaan asiaan niin, että minulla oli tilaisuus oppia, vaikka miten monesta eri kulttuurista olemalla yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa, kaikki helpottui.

Työn puolesta festarin ensimmäinen ja meidän viimeinen viikkomme oli ehdottomasti kaikista löysin. Iltaisin ryhmämme kesken pidettävässä tilaisuudessa, jossa kukin sai halutessaan kertoa päivän tekemisistään ja fiiliksistään moni sanoikin " I've been just butterflying.". Itse työskentelin muutaman päivän kävelevänä infopisteenä opastaen ihmisiä ja vastaten heidän kysymyksiinsä, ja yritin muutenkin parhaani mukaan löytää jotain työn tapaista, vaikka sitten auttamalla keittiössä, kun vegeruokaa oli nyt kokattava parinkymmenen sijasta reilulle sadalle. Ylipäätään koko leirin ajan ruokaa laitettiin pitkälti yhdessä siten, että muutama vapaaehtoinen oli tiettynä päivänä keittiössä auttamassa. Aluksi ruoka oli hyvin yksinkertaista; jugurttia, mysliä, marjoja, leipää ja salaattia sekä erilaisia keittoja, mutta parani leirin loppua kohti. Vaikka olin kotonakin tottunut syömään kasvispainotteista ruokaa, oli minullakin leirin alkupuolella vähän ikävä lihaa, ja lähdimmekin porukalla ensimmäisenä vapaapäivänämme läheiseen Belzigin kaupunkiin kebabille. Kyseinen reissu päättyi puhelinsoittoon leiri-isännällemme ja taksin tilaamiseen, kun viimeinen juna takaisin Wiesenburgiin olikin mennyt tuntia aiemmin kuin mitä Internetistä oli ymmärretty ja matkaa olisi ollut suorinta reittiä 10-15 kilometriä eikä kukaan meistä tiennyt, mihin päin olisi pitänyt lähteä.

Säät suosivat leiriporukkaamme. Siinä missä Suomessa oli samaan aikaan reilut 30 astetta lämmintä, meillä lämpötilat kipusivat parhaimmillaan melkein +40 asteeseen. Toisaalta öisin ei tarvinnut vääntelehtiä makuupussissa liian kuumuuden vuoksi, vaan yöt olivat todella kylmiä, lämpöä oli varmaan vähän päälle +10 astetta, enkä todellakaan katunut sitä, että olin raiannut kolmen vuodenajan makuupussin mukaani.  Muutaman kerran myös satoi oikein kunnolla, joten sadevaatteet ja kumisaappaatkin tulivat käyttöön. Säiden ollessa mitä oli opin myös tuntemaan keskieurooppalaisen metsäpalovaroitusasteikon; välillä tilanne oli todellakin se, että viranomaisten mukaan metsään ei olisi saanut yksin mennä, koska se saattaisi roihahtaa minä hetkenä hyvänsä, mutta mehän siis olimme juuri metsän keskellä, eikä mitään onneksi sattunut eikä tarvinnut tulla kuin yksi sade, niin nuotio voitiin taas sytyttää.

Yhtä paljon kuin työleiri oli matka vieraaseen maahan ja tutustumista vieraisiin kulttuureihin ja uusiin ihmisiin, se oli matka omaan itseeni. Kun on 24/7 ihmisten kanssa tekemisissä oppii väkisinkin myös itsestään. Minulle yksi suuri oivallus oli se, miten seurallisuudestani huolimatta tarvitsen myös aikaa itselleni. Toisaalta huomasin olevani myös varsin sopeutuvainen; seitsemän ihmisen kanssa teltassa vierivieressä nukkuminen, jääkylmällä vedellä peseytyminen, vieraan kielen jatkuva puhuminen ja metsän äänet alkoivat pian tuntua tutuilta ja normaaleilta asioilta. Niin normaaleilta, että kun leirin jälkeen oleskelin pari päivää Berliinissä hostellissa, tuntui huone tyhjältä ja kolkolta ja lämmin suihku ja pehmeä sänky luxukselta siitä puhumattakaan, että kun vielä festareilla ollessani tapasin sinne käymään tulleen suomalaisnaisen, en aluksi meinannut ymmärtää hänen minulle puhumaa suomea, niin vieraalta se kuulosti, kun oli tottunut kuulemaan ihmisten suusta joko englantia tai saksaa.

Vaikka ryhmämme jakautui jossain vaiheessa leiriä pienempiin porukoihin ja etenkin minulle käsittämätöntä espanjaa kuuli yhä useammin englannin sijasta, olimme lopulta kuin yksi iso perhe, jonka jättäminen oli vaikeaa. Toki toisiin ihmisiin tutustuin itsekin paremmin kuin toisiin, mutta jälkeenpäin mielessä kirkkaimpana on ollut se yhteishenki, joka porukassamme monena päivänä vallitsi. Äkkiseltään sitä ei uskoisi, mutta kolmeen viikkoon mahtui koko tunteiden kirjo inside-huumorista ärtymykseen ja kyyneleisiin. Leirin jälkeen on oltu yhteyksissä lähinnä Facebookissa ja tapaamme toivottavasti vielä joskus.

Kokemuksena vapaaehtoistyöleiri oli aivan ainutlaatuinen ja kasvattava, ja jos vain suinkin voin, haluan kokea sen vielä ainakin toiseen kertaan - eri ihmisten kanssa, ehkä eri maassa, mutta silti. Rahaakaan ei minulla tuon vajaan kuukauden aikana varmasti mennyt asuntoni vuokraa pois lukien sen enempää kuin täällä Suomessa olisi mennyt. Sen sijaan saamieni kokemusten arvo ei ole rahassa mitattavissa. Yleisesti ottaen sanalla 'sattumus' on ollut mielessäni vähän negatiivinen kaiku, mutta tästä sattumusten summasta, jota vapaaehtoistyöleirille päätyminen tosiaan kohdallani oli, olen ollut vilpittömän iloinen.

Karin

Related