Katriinan vapaaehtoisleiri Saksassa

Osallistuin ensimmäiselle työleirilleni Lorchissa lähellä Frankfurt am Mainia. Junamatkalla Frankfurtista Lorchiin ihailin maisemia ja haukoin henkeäni: minulle keskieurooppalaiset viinitarhamaisemat idyllisine kylineen kun olivat aivan uusi kokemus. Saavuttuani Lorchin asemalle seuraava tehtäväni oli löytää Wisperschule, koulu, jonka liikuntasalista oli tuleva kotimme. Olin liikkeellä melko varhain, joten olin neljäs paikalle saapunut leiriläinen. Illan tullen leirin osallistujakirjo alkoi selvitä: meitä oli yhteensä kahdeksasta maasta, minä ainoa suomalainen. Leirikielenämme oli lähinnä englanti, mikä sopi minulle oikein hyvin orastavan saksankielen taitoni rappeuduttua vuosien saatossa.

Ensimmäisen viikon aikana osallistuimme projektiin, joka liittyi taantuneen ekosysteemityypin suojeluun ja ennallistamiseen. Kartoitimme muurisisiliskon esiintymistä tutkijan opastuksella kylän kukkuloilla. Lisäksi kunnostimme umpeenkasvaneita sisiliskon elinalueita raivaamalla kasvillisuutta viinitarhojen kiviaidoilta niin, että ne muuttuivat taas aurinkoisiksi, siis sopiviksi elinpaikoiksi liskoille. Seuraavat kaksi viikkoa työskentelimme paikallisen yhteisön hyväksi mm. kunnostamalla erään pienen sillan ja virkistysalueen. Työtä tehtiin korkeintaan viisi tuntia päivässä eikä se ollut erityisen raskasta. Viikonloppuisin meidän ei tarvinnut työskennellä, ja silloin lähdimme aina käymään jossain suuremmassa kaupungissa. Melkein jokaisena iltapäivänä teimme jonkun pienen retken esim. läheiseen luostariin, keilaamaan tai uima-altaalle. Iltaisin vietimme aikaa koulumme kotitalousluokassa jutellen usein yömyöhään asti. Klaus, jolle teimme töitä, osallistui innokkaasti myös vapaa-ajanviettoomme mm. järjestämällä meille grillijuhlat koulumme pihalla. Paikallinen nuorisotyöntekijä kertoi meille Lorchin historiasta, ja pääsimmepä paikalliseen lehteenkin oikein kuvan kanssa.

Työleirikokemukseni ei ehkä siinä mielessä ollut niitä opettavaisimpia, että meillä sattui olemaan hyvää tuuria monenkin asian, mutta erityisesti toistemme suhteen: henkilökemiat vain sopivat uskomattoman hyvin yhteen alusta loppuun. Leiriläiset, jotka olivat osallistuneet aikaisemmin muille leireille, sanoivat, etteivät olleet koskaan olleet näin sopuisalla leirillä. Vältyimme riitelemästä ruokailuun ja siivoamiseen liittyvistä erimielisyyksistä sopimalla jo leirin alussa, kuka tekee mitä ja milloin, mihin kellonaikaan ateriat valmistetaan jne. Äkkiä ajateltuna ruokailujen ajankohdat eivät tunnu niin tärkeiltä, mutta jos olisimme syöneet päivällisen espanjalaisittain, se olisi ollut klo 22, kun minä taas toisena ääripäänä olen tottunut päivällistäkään klo 16:n aikoihin. Kompromissit olivat siis tarpeen. Ainoa leirillämme syntynyt erimielisyys tuli kahden ohjaajamme ja meidän muiden leiriläisten kesken. IJGD-leirinä tämäkin oli itseorganisaatiolla toteutettava. Ohjaajamme olivat kuitenkin niin tehokkaita, että vetäydyimme passiivisiksi vapaa-ajan suunnittelussa ja otimme vain vastaan heidän ehdotuksensa. Tämä koitui heille stressaavaksi ja he kertoivat siitä meille. Totuus on kuitenkin se, että 17 ihmistä ei voi muodostaa yhtä toimivaa ryhmää, jos ryhmässä ei ole niitä, jotka heiluttavat tarvittaessa tahtipuikkoa. Ohjaajamme kokosivat hämillään olevista, eri puolilta Eurooppaa saapuneista nuorista team Lorchin, josta täysi kunnia heille.

En tiedä, edesautoinko leirimme hyvää henkeä, mutta ainakin aiheutin paljon hilpeyttä suomenkielisillä sanoilla ja lauluilla sekä heilumalla kuin heinämies työtä tehdessäni, kun ryhdyin töihin suomalaisin ottein. Kerran jos toisenkin sain kuulla jonkun huikkaavan: "Take it easy!". Monille leiriläisille olin ensimmäinen kosketus suomalaisuuteen, ja tarinani Suomesta ja suomalaisuudesta tuntuivat kiinnostavan, joskus hämmentävän ja erittäin usein huvittavan muita. Kolme viikkoa lähes hujahtivat leirillä eikä koti-ikävä puraissut. Ainoastaan äidinkielen käytön helppoutta tuli joskus ikävä, kun väsytti ja vieras kieli tökki. Silloin auttoi suomenkielisen musiikin kuuntelu. Kaiken kaikkiaan kykyni ja erityisesti rohkeuteni puhua englantia parani kuitenkin huimasti, mikä oli ollut yksi tavoitteistani. Toinen tavoitteeni oli uskaltaa lähteä paikkaan, jossa en tunne ketään ja saada kansainvälisiä kavereita. Niitä toden totta sain, ja pidämme leiriläisten kesken vieläkin yhteyttä. On ihanaa saada melkein joka viikko kuulumisia sähköpostitse jostain päin Eurooppaa. Tiivistettynä kansainväliselle leirille kannattaa lähteä kahdesta syystä: pelottavan suuri maailma pienenee ja ahdistavan pieni mieli laajenee!

Katriina

Related