Taru lähti vapaaehtoisleirille Kreikkaan

Ennen leirille lähtöä olin todella jännittynyt. En ole koskaan matkustanut yksin, enkä pahemmin käyttänyt englannin kieltä. Olen vielä täystumpelo eksymään joka paikassa. Niinpä ensimmäinen suuri pelkoni oli, että miten yleensäkään löydän perille. Leiri oli pienellä Kreikan saarella Ithakissa. Ensin mun täytyi vaihtaa konetta köpiksessä ja sekin tuntui jo haasteelta. Ateenan lentokentällä piti löytää oikea bussi, joka vei isommalle bussiterminaalille. Siihen saakka kaikki meni loistavasti ja isommalla kaukobussien terminaalilla tapasin jo sattumalta kaksi leirikumppaniani, kreikkalaisen Dinan ja ranskalaisen Génian. Niinpä me jatkettin yhdessä 3,5 h:n bussimatka ja laivalla meitä olikin sitten jo 7 leiriläistä eri puolilta maailmaa.

Kun vihdoin yhden aikaan yöllä päästiin perille, oli meitä vastassa loput 9 leiriläistä ja leirinvetäjät. Ensimmäinen yö oli hirveä. Vaikka matka oli mennyt hienosti ja kaikki vaikutti hienoilta tyypeiltä, rupesi väsymys painamaan ja tuntui mahdottomalta ajatukselta tutustua kaikkiin ja vielä englanniksi! Lisäksi näin ensimmäistä kertaa elämässäni bussiterminaalilla "reikä-lattiassa" vessat enkä voinut ymmärtää miten niitä käytetään. No leirillähän meillä oli sitten toki sellaiset. Niin siis leirimme oli saaren koulussa, missä asuimme sekä työskentelimme. No sitten rättiväsyneenä kaaduin "sänkyyni", eli ohuelle makuualustalle luokan lattialla.

Seuraavana päivänä herätys töihin olisi 7.30. ja sirkat sirittivät. Siinä vaiheessa tuntui täydeltä hulluudelta, että olin lähtenyt ja olin ihan valmis lähtemään maitojunalla takaisin. Onneksi mieli muuttui tosi pian! Jo parin päivän päästä muihin leiriläsiin rupesi tutustumaan, niin että oli mutkaton ja hyvä olla. Meitä oli 19 – 30-vuotiaita ympäriinsä tulleita: Ranskasta, Kreikasta, Italiasta, Turkista, Espanjasta, Belgiasta, Englannista ja Bostonista. Olin siis porukan nuorin ja ainoa pohjoismaalainen. Kaikkia leiriläisiä yhdisti avoimuus, sosiaalisuus, joustavuus ja mutkattomuus. Aivan loistavia ihmisiä siis! Monella tapaa olimme tietenkin myös erilaisia, mikä oli vaan rikkaus! Poikia ja tyttöjä oli suunnilleen yhtä paljon.

Suomessa kun olin tottunut olemaan kavereitani huonompi englannissa, niin leirillä olin keskitasoa parempi. Vaikka joillakin englanti oli hyvinkin heikkoa, niin kommunikointi sujui aina, joko käsillä tai eleillä auttaen ja kärsivällisyydellä. Töitä teimme 6 päivänä viikossa 6 tuntia päivässä ja se oli koulun kunnostusta: hiomista, sementoimista, maalausta ja se oli myös mukavaa! Yhteistoimena ja jutustellen työ sujui hyvin! Olimme porukkana hyvin yhtenäinen ja kaikki olivat kaikkien kanssa. Toki joihinkin tutustui toisia enemmän mutta muuten pikkuryhmiä ei syntynyt. Pari pariakin leirillä syntyi. Vapaa-ajalla kävimme rannalla, kahvilla, vene- ja bussiretkillä, patikoimassa, kalastamassa, clubilla, pelaillen, jutustellen...ja pari yötäkin nukuttiin läheisellä rannalla.

Ruokaa teimme 2-3 hengen hometeam:ssä, jotka myös siivosivat. Reseptejä soittelin äidille Suomeen, kun en ollut tajunnut ottaa mukaan ja kaikkia aineksia ei toki saanut. Alkeellisiin oloihin, vessoihin ja kovaan "sänkyyn" tottui hetkessä ja lopuksi se tuntuikin ihan söpöltä. Leirin jälkeen olin varannut 3 päivää ylimääräistä. Ensimmäisen yön paniikissa luulin, että joudun varmaan viettämään yksin päiväni Ateenassa mutta loppujan lopuksi mulla olikin liikaa vaihtoehtoja. Kaksi tyttöä, jotka asuivat Ateenassa, pyysivät molemmat asumaan heidän kotiin ja osa leiriläisistä oli lähössä viereiselle saarelle ja pyysi sinne mukaan. No menin yhdeksi yöksi viereiselle saarelle Kefaloniaan, missä nukuttiin bostonilaisen tytön kanssa rannalla ja sieltä kahdeksi yöksi Ateenaan. Nukuin ateenalaisen tytön kotona, missä asui myös se bostonilainen tyttö ja espanjalainen. Ateenaan tuli myös moni muu leiriläisistä, keitä nähtiin siellä. Harmitti hirveästi, etten ollut varannut enemmän päiviä, sillä suurimmalla osalla oli pari päivää mun jälkeen lähtö ja olisin niin paljon halunnut jäädä! Niinpä ateenalaisen Electran äiti yritti kaikkensa vaihtaakseen mun lentoja myöhempään: valehteli että raukka suomalainen tyttö on jäänyt saarelle jumiin eikä pääse enää mitekään ajoissa pois sieltä, mutta mikään ei auttanut. Lentokentällä yritettiin vielä selitellä että silmätulehduksen takia en voi mitenkään matkustaa 7 tuntia, mutta monien aikaisempien soittojen takia olin jo turhan kuuluisa siellä..ihmettelivät, että eihän sun pitäisi edes Ateenassa olla! Niinpä itkuisten jäähyväisten jälkeen jouduin lähtemään ja olin todella surkea näky, kun pääsin vihdoinkin koneeseen: silmät kyyneleissä ja rähmässä tulehduksen takia, tuliaisiksi ouzo pullo kädessä ja vielä tyylikkäästi koneessa vain 10min. ennen lähtöä!

Nyt olenkin sitten ahkerasti lähettänyt meiliä, kirjeitä ja viestejä leiriläisten kanssa. osaan yhteys jäi heti kättelyssä ja ehkä osan kanssa yhteydenpito hiipuu, mutta tärkeintä on, että joidenkin kanssa yhteydenpito säilyy ja muistot ikuisesti! Ja valokuvia on paljon! Suunnitteilla on myös leirin yhteinen webbisivu missä olisi kaikkien kuvat. Leiri opetti minulle paljon ja antoi paljon rohkeutta puhua englantia, lähteä yksin ulkomaille ja yleensäkin antoi paljon innostusta lähteä uudestaan ulkomaille! Tämä olikin minulle lähinnä myös testi miltä tuntuu lähteä yksin vieraiden ihmisten luo vieraaseen maahan ja vieraalla kielellä! Ja selvisin siitä testistä hyvin! Ensi vuonna en kuitenkaan halua heti lähteä uudestaan, sillä en halua, että tämä leiri luo liian kovia odotuksia. Olen kuitenkin ystäväni kanssa lähdössä reilamaan, ja sillä reissulla toivon näkeväni mahd. monta uusista kavereistani! Näin on ainakin jo suunnitelmat.

Eli kiitos tästä hienosta mahdollisuudesta, joku toinen vuosi uudestaan! 

Taru